Savigny nousi verkalleen, lähteäksensä pois.
— Tulkaa pian takaisin, Savigny-ystävä. Minä en voi olla teitä murehtimatta muulloin, kuin nähdessäni teidät vapaana ja tervennä silmäini edessä. Täällä te aina olette tervetullut. Totta puhuakseni, rouva Gregoire hiukan pelkää teitä, mutta Céline ja minä, me teitä rakastamme.
Savigny ei vastannut, vaan meni tiehensä.
Kun hänen askeleitansa ei enää portailta kuulunut, nousi Genevièvekin, koska tiesi Felicien jo olevan portilla odottamassa.
— Ei suinkaan! ei nyt vielä!… huusi Céline, joka jälleen tointui.
Ja aivan hiljaa hän lisäsi:
— Minkätähden hän tuli?…
— En minä sitä paheksu, vastasi Geneviève, minulla on siitä pitkiksi ajoiksi ajattelemista. Minä tahtoisin vieläkin häntä tavata, kun toiste tulen käymään.
Kadulla hän vielä näki hänen. Hän astui vitkalleen, pää kumarruksissa, eikä huomannut että Geneviève kulki hänen ohitsensa.