Rouva de Préal ei ollut kotona, kun abbé Hardouin tuli häntä viimeisestä kiittämään.
— Rouva on poissa, mutta neiti on kotona, vastasi ihan uusi kamaripalvelija, joka ei vielä ensinkään ymmärtänyt seuraelämän vaatimuksia.
Nuori pappi oli hetken aikaa kahden vaiheella, ja palvelija aikoi jo sulkea oven, kun hän antoi hänelle nimikorttinsa, sanoen:
— Kysykää neiti Préalilta, ottaako hän minua vastaan.
Hän vietiin samaan saliin, jossa hän vähää ennen oli viettänyt iltaansa. Päivän näöllä tämä huone oli synkkä, laajoine akkunaverhoineen, tummine seinineen, raskaine huonekaluineen ja pronssikuvineen. Eikä pesässäkään ollut tulta, joka olisi tehnyt huonetta hiukan hauskemmaksi.
Herra Hardouin katseli juuri herra de Préalin muotokuvaa, joka kuvastui suureen peiliin, kun ovi aukeni ja Geneviève astui sisään, tuoden muassaan nuoruuden, ilon… kaikki oli yht'äkkiä muuttunut. Hän lähestyi hiukan ujokkaasti: molemmat kävivät istumaan, eikä abbé Hardouinilla ollut parempata puheen aluksi kuin tämä jokapäiväinen lause:
— Ette mennyt ulos äitinne kanssa, vaikka ilma on niin kaunis.
— En, vastasi Geneviève.
Ja abbé Hardouin'in kummastukseksi, hän lisäsi:
— Onnekseni en tullut menneeksi, sillä ennen kaikkea muuta maailmassa, minä toivoin teitä kohdata.