Abbé Hardouninkin puolestansa oli toivonut häntä nähdäkseen, sillä hän ei voinut unhottaa hänen suuria, miettiväisiä silmiänsä, noita salamielisiä ja kuitenkin viattomia lapsen silmiä, jotka niin suurella luottamuksella kysyväisesti häneen katsoivat.
— Minulla on niin paljon teiltä kysyttävää, sanoi Geneviève, kun abbé Hardouin ei mitään virkkanut; luulisinpa, että te jo olette sen arvannutkin.
— Minä olen valmis teitä kuulemaan, vastasi hän hymyellen, vaikka äänensä kuului totiselta.
— Tuonaan sanoitte sanan, joka on pysynyt minun muistossani, ja jota minä, sitä kuitenkaan ymmärtämättä, olen mielessäni miettinyt. Te sanoitte: "Me voisimme sen, jos me uskoisimme Jumalaa." Minä kyllä tiedän, että semmoisia ihmisiä on olemassa, jotka eivät usko Jumalata olevankaan, niin kutsuttuja ateisteja: mutta me, ja ennen kaikkia te…
— Mitä te uskoksi sanotte?
— Kun tietää jonkun asian varmaksi… eikö niin?
— Ei. Uskoa asioita, joita ei voi nähdä, ja joihin ei voi kajota, sitä ei sovi tiedoksi mainita, siitä ei voi olla vakuutettu; se ei mitään varmuutta ole. Minä saattaisin vaikka joka silmänräpäys epäillä Jumalan olemassaoloa ja kuitenkin todellisemmin uskoa häneen kuin nuo ihmiset, jotka näyttävät hänen olemustansa todeksi, samalla tavalla, kuin he vakuuttavat, että kaksi kertaa kaksi on neljä. Kun elävä olento on kysymyksessä, niin mitä hyödyttää tuollainen usko, joka ei vaikuta minussa rakkautta eikä elämää ja joka vaan on ymmärryksen kuollutta tietoa. Tällä tapaa useimmat meistä, uskovat Jumalaan, ja juuri sentähden emme häntä rakasta, emmekä myöskään voi saattaa muita häntä rakastamaan. — Tuntuu vaikealta rakastaa Jumalaa, mutta sitä vastaan on aivan helppo rakastaa lähimmäistänsä.
— Tuntuuko teistä todellakin siltä?
— Tuntuu. Sydämeni syttyy rakkauteen, kun ajattelen noita onnettomia, jotka kärsivät, noita nälkään nääntyväisiä, joista joku päivä sitten täällä puhuttiin.
— Niin, kyllä tuntuu helpolta rakastaa ihmiskuntaa; mutta peräti toista on rakastaa yksityisiä ihmisiä.