— Se on totta, sanoi Geneviève, joka ajatteli rouva de Chabrandia, löytyy niitä semmoisiakin, joita ei saata rakastaa. Te sanoitte, että me voisimme matkaansaattaa suuria asioita, jos me todellakin uskoisimme Jumalaan?…
— Niin, jos me uskoisimme niinkuin Jesus uskoi…
— Jesus?… Eihän hänen tarvinnut uskoa, koska hän itse oli Jumala.
— Ja kuitenkin hän kärsi… hän kiusattiin… hänellä oli taistelunsa… hän rukoili… yksinäisyydessä hän rukoili yhteyttä Isänsä kanssa… Hän sanoi viimeisellä hetkellänsä: "Tapahtukoon sinun tahtosi, eikä minun." — Hän uskoi kuin ihminen, kuin yksi meistä, mutta hän rakasti kuin Jumala, koska itsekkäisyydellä ei ollut mitään osaa hänessä. Jos meillä olisi sama usko, niin meillä myös voisi olla sama rakkaus.
— Tuota en milloinkaan ole ajatellut. Se tuntuu niin oudolta… mutta minä tunnen, että voisin enemmän häntä rakastaa.
Te olette oikeassa. Voidaksemme häntä rakastaa, hänen pitäisi olla meidän kaltaisemme.
— Etuhuoneesta rupesi liikettä kuulumaan, ovia avattiin ja suljettiin, tietysti oli rouva de Préal palannut ja astuisi pian sisään.
Geneviève ymmärsi, että hänellä oli vaan hetki jäljellä.
— Oi, jospa usein saisin teitä kuulla, niin luulisin voivani monta asiaa ymmärtää, jotka nyt ovat minulle epäselviä, ja silloin ehkä tulisin paremmaksi. Te tulette toistekin käymään, eikö niin?
Abbé Hardouin ei ennättänyt vastata