— Olenpa pahoillani, etten ollut kotona, teitä vastaanottamassa, sanoi rouva de Préal jäykällä kohteliaisuudella. Keskiviikkoisin minä aina olen kotona; toisina päivinä otan vastaan ainoastaan likeisempiä ystäviäni. Geneviève, täti Chabrand kysyi sinua; hän on minun kamarissani.
Olihan mahdotonta ajaa pois vierasta selvemmällä tavalla.
Hetken päästä ovi sulkeutui abbé Hardouinin jälkeen, ja Geneviève, joka mielellään vältti rouva de Chabrandin inhottavaa seuraa, sulkeutui omaan huoneesensa, jossa hän itki kiukusta, katumuksesta ja monista muista eri tunteista, jotka häntä vaivasivat.
Kauan hän ei kuitenkaan saanut itkeä, ennenkuin jo tultiin häntä hakemaan.
Rouva Chabrand katsoi häntä ankarasti ja sanoi:
— Vai äitisi poissa ollessa sinä vieraita vastaanotat!
— Minä otin abbé Hardouinin vastaan, täti.
— Kyllä minä sen tiedän. Mitä sinulla on abbé Hardouinin kanssa tekemistä, saanko kivaa kysyä?
Geneviève ei vastannut… Mitäpä hänellä olikaan vastattavaa? Kuitenkin hänen sydäntänsä poltti. Mitäkö hänellä oli abbé Hardouinia kanssa tekemistä?… Eikö hän juuri ollut ainoa ihminen, jolle hän olisi voinut ilmoittaa mitä hänessä liikkui, puhua noista epäselvistä ajatuksista, palavista toiveista ynnä tuosta vastenmielisyydestä kaikkia niitä mielipiteitä vastaan, joita hän kuuli ympärillänsä lausuttavan, ja vieläpä tuosta halustansa, oppia käsittämään elämää toiselta kannalta kuin ennen. Nuo muutamat sanat, jotka hän oli papin kanssa vaihettanut, olivat kääntäneet hänen ajatuksensa uusille urille, vaikka tuo valo vielä tuntui hänelle hämärältä. Joku aika sitten oli vanhemmiltansa peritty luonto, kaikesta kasvatuksesta huolimatta, ruvennut hänessä heräämään. Hän tunsi itsensä muukalaiseksi tässä tutussa piirissä, ja jotain hänessä soti lakkaamatta täällä saamiansa käsitteitä vastaan, vaikka hänen omat käsityksensä vielä olivat selvyyttä ja vakavuutta vailla; niitä olisi sopinut verrata lähteensä lähellä kuohuvaan, uraa etsivään veteen, joka tiellänsä kaikki hävittää.
— Tämä pappi on saanut täydessä mitassa kehnon kasvatuksen, alkoi rouva de Chabrand jälleen tuimalla äänellä; hän ei ensinkään tunne seuraelämän tapoja. Eikä se mikään kumma olekaan, sillä ovathan meidän pappimme kaikki joko porvaris- tahi talonpoikais-säätyä. Muutama vuosi seminarissa ei voi heitä niin tykkänään muuttaa.