— Ei niitä monta olekaan, jotka oivallisessa käytöksessä vetäisivät vertoja meidän rakkaalle abbé Thomasille, sanoi rouva de Préal.
— Oivallisessa… tuo nyt on liian paljon sanottu; mutta abbé Thomas on elänyt ylhäisessä piireissä, joihin hän äitinsä kautta kuuluukin, ja sitä paitsi hän pitää itseänsä arvossa, kun sitä vastoin tuosta toisesta puhutaan harmittavia asioita. Hänen sanotaan kummallista elämää viettävän, hän ei lämmitä huonettansa ja tuskinpa suuresti syökään… Se tietysti tekee hänet noin kamalan näköiseksi… Hän oleskelee aina seurakuntansa köyhien parissa, valvoen yötkin sairaitten tykönä. Minä vaan kysyn: onko tuommoinen, soveliasta?… Ikäänkuin noita ihmisiä varten ei olisi sairashuoneita… Ja jos alkaa ajatella heidän mökeissänsä vallitsevaa siivottomuutta, niin tuskinpa enään tekee mieli ottaa häntä vastaankaan huoneesensa. Mikä meitä iljettää ja käy meidän luontoamme vastaan, sitä hän ei huomaakaan; onpa vielä tapahtunut, että hän on noiden etukaupungissa elostavien ystäviensä tykönä syönytkin. Ymmärtääkö kukaan, mitä hän heidän kanssansa seurustelee! Minusta siinä jo on kyllä, kun kadulla täytyy heitä tavata. Enhän koskaan ole jalkasin liikkeellä, ettei joku roisto tuuppaa minua kyynäspäällänsä, taikka sylje hameelleni, taikka puhaltele pahalta haisevaa tupakansavua vasten silmiäni. Tarvitsisipa todellakin olla eri kadut rahvasta ja ylhäisiä ihmisiä varten.
— Rouva de Préalin mielestä tuo nyt taas oli liikaa, mutta vapaaherratar de Chabrand ei ollut se ihminen, jota olisi uskaltanut vastustaa. Sentähden hänen veljensä tytär oli suostuvinansa hänen tuumiinsa ja sanoi vaan:
— En minä usein huoli häntä kutsua… Sitä paitsi hän ei ensinkään ole minun mieleeni, ja abbé Thomas on minulle kertonut, että hänen taipumuksensa ovat vaarallista laatua.
— Se on luonnollista; hänen käytöksestänsäkin sen jo huomaa. Ja se on pahinta, että hän vaikuttaa muihinkin. Neiti de Sanvall kertoi valittaneensa hänelle kerta hermokipujansa ja raskasmielisyyttänsä, mutta siihen hän vaan röyhkeästi oli vastannut: "Pitäkää muista ihmisistä huolta. Te löydätte ympärillänne kylliksi onnettomuutta, johon voitte kaikki murheenne upottaa." Oliko tuo sopiva vastaus semmoiselle henkilölle kuin neiti Sanvall?
— Se oli raakaa ja erinomaisen sopimatonta puhetta. Kai neiti sitä kovasti paheksui?
— Ei hän muuta ansainnutkaan Mitä hän meni niin huonosti kasvatetulle miehelle vaivojansa valittelemaan.
Rouva de Préal, jota tämä pikainen käänne hiukan kummastutti, suostui kuitenkin nytkin.
— Luulen, ettei kenenkään sovi syyttää minua tylyydestä köyhiä kohtaan, jatkoi rouva de Chabrand. En minä koskaan mene kerjäläisen sivutse, hänelle jotain antamatta, en ainakaan niiden, jotka kirkon ovella kättänsä nöyrästi kurottavat; minulla on vakinaisia köyhiä, jotka kerran viikossa saavat tulla minun etehiseeni, jossa palvelijani jakaa heille almuja. Mutta mitä noihin uhkamielisiin tulee, jotka kyynärpäällään meitä tuuppaavat, katsoen meitä silmiin, ikäänkuin olisivat meidän vertaisiamme, semmoisista minä pidän itseni erilläni. Jokaisen tulee pysyä säädyssään.
— Se on kentiesi papille vaikeata, muistutti rouva de Préal.