Kuullessansa noita kertomuksia, jotka eivät olleet hänen korviansa varten puhutut, teki Genevièven sääliväinen sydän kaiken tuon kurjuuden omaksensa, hän, joka itse oli kokenut työtä ainoastaan helppona voimien ja kykyjen harjoituksena, ja joka ei milloinkaan ollut kärsinyt nälkää, vilua eikä myös ylenpalttista kuumuutta.
Hän pysyi liikkumattomana, silmät puhujaan luotuina, joka esitteli noita kuvaelmia köyhäin kurjasta elämästä. Näinä hetkinä rupesi hänessä liikkumaan outoja tunteita, ikäänkuin koko hänen olentonsa olisi samalla sortunut ja laajentunut; tuntuipa niinkuin hänen sydämensä olisi säälistä pakahtumaisillaan.
Savigny ei osannut aavistaakaan, mitä palavaa myötätuntoisuutta hänen sanansa olivat tuossa naisessa herättäneet; hänen silmissään ei Geneviève muuta ollut kuin rikas, komeasti puettu tyttö, vaan joka arvattavasti oli sekä itsekäs että pilalle hemmoiteltu… Ei hän puhunutkaan hänelle, vaan Célinelle, joka väristen ja kalpeana häntä kuunteli. Sillä hänellä oli hellä sydän, mutta hän oli niitä ihmisiä, joiden koko rakkaus kiintyy yhteen ainoaan tunteesen, jotka voivat antaa henkensä yhden ainoan edestä, vaan ei kaikkien. Savignyn läsnäolo, se tuli joka hehkui hänen yksitoikkoisessa ja hiljaisessa puheessansa, herätti Célinessä omituista inhoa. Hän hengitti vapaasti vasta silloin, kun oli jäänyt Genevièven kanssa kahden kesken, ja vaan puolittain hän taisi ymmärtää tämän liikutusta ja innostusta.
Célinellä oli oma surunsa, jota hän ei kenellekään ilmoittanut ja joka kokonaan täytti hänen mielensä: Jacques ei enään tullut. Sunnuntaipäivä kului toisensa perästä, eikä hänen askeleitansa ruvennut portailta kuulumaan, ja pitkällisestä valvomisesta oli tyttöparka käynyt ihan kalpeaksi ja kuumeiseksi. Näinä synkkinä talvipäivinä hänelle ei olisi ainoatakaan ilonsädettä loistanut, ellei Geneviève tuon tuostakin olisi käynyt häntä katsomassa. Ollaksensa onnellinen, Céline-parka ei koskaan ollut paljoa vaatinut; mutta mistä hän nyt eläisi, kun hänen osansa ilosta häneltä riistettiin?
Hänen isänsä ei huomannut mitään… Hänen silmissään Céline vaan oli sairas lapsi, joka, samoin kuin kukkaisetkin, ei elääksensä muuta tarvinnut kuin pisaran vettä ja hiukan auringonvaloa. Hänen mieleensä ei olisi koskaan johtunut, että tytöllä voisi olla toisenlaista janoakin. Rouva Gregoire toki huomasi hänessä jonkun muutoksen, hän näki, että hän oli alakuloinen, että hänen poskensa olivat vaalenneet ja silmät unettomuudesta päähän painuneet. Tavallaan hän kuitenkin käsitti asian väärin, koki häntä lempeästi torua, ja esitteli hänelle itsensä esimerkiksi…
— No, koetapas hiukan mieltäsi rohkaista! Rohkeutta täällä kurjassa elämässä tarvitaan. Katso minua, mimmoinen minä olen… Tulenko minä keltaiseksi kuin sitrana, taikka laihaksi kuin viisikymmentä sou'ta maksava kananpoika! Enkä siltä ole onnellisempi; mutta minä täytän velvollisuuteni, ja siitä se juuri riippuukin… Ainakin minulla on se ilo, ettei yhdelläkään ihmisellä eikä edes Jumalallakaan ole syytä minua nuhdella.
Céline, antoi hänen puhua. Hän vaan mietiskeli, mietiskeli kaiket päivät työtä tehdessään ja kaiket yöt pienellä vuoteellaan, jossa hän ei mitään lepoa löytänyt. Hän näki alinomaa edessänsä Jacquesin synkät kasvot, hänen toivottoman katseensa. Hän sanoi itsellensä, että hän yhdellä ainoalla sanalla olisi saattanut hänen silmiänsä ilosta säteilemään, mutta tuo sana oli jäänyt häneltä sanomatta, ja nyt ei Jacques enää tullutkaan.
— Miksi ei Marceau-ystävänne enää tule? kysyi rouva Gregoire eräänä päivänä Lebeaulta, Savignyn kuullen, joka oli ihan ääneti, niinkuin hänen tapansa oli, kun tämä kaikkien hyvien avujen esikuva oli saapuvilla. Lieneekö hän ruvennut hurjasti elämään?
— Jacques on vakaamielinen poika; ei hän ole kuin muut nuoret. Hänellä on nyt oma huoneensa, ja hän rientää aina kotiin lukemaan. Veljensä ovat hänestä eronneet. Toinen on sotaväessä, ja toinen on muuttanut muualle asumaan… Hänellä on nyt siis suurempi vapaus kuin ennen… Hän ostelee itsellensä kirjoja… Semmoinen häntä miellyttää.
— Entä hänen sisarensa? kysyi Céline.