— Se on myös hänet jättänyt.
— Hänen sisarensako?
— Mikä hänestä on tullut?
— Se mikä nuoresta tytöstä tulee, jolla ei ole äitiä, ja joka ei muuta ajattele kuin vaatteitansa ja huvituksiansa. Jacques on siitä niin masennuksissa, ettei hän koskaan siitä mainitsekaan. Kuitenkin se poika on tehnyt velvollisuutensa; mutta huonon palkinnon hän siitä on saanut. Siitä asti kun hän lakkasi käymästä työssä samassa paikassa kuin minä, me vaan harvoin tapaamme toisiamme. Mutta yhä edelleen me ollaan hyviä ystäviä, vaikka hän kyllä tietää, että minä moitin häntä, koska hän muka ei ole kylliksi seuramielinen, vaan elää yksinänsä sopessaan. Kyllä minäkin kirjoja rakastan; mutta ei ole järkevää niihin noin kiintyä.
— Onpa vahinko, ettei hänestä voi tulla kirjaston hoitajaa, sanoi Savigny tuolla pilkallisella tavalla, jota hän Jacquesista puhuessaan aina käytti. Sehän sopiva ammatti laiskureille ja itsekkäille.
— Jacques ei ole laiska eikä myöskään itsekäs, vastasi Lebeau. Se on muistettava, että hän jo sillä ijällä elätti omaisiansa, jolloin muut vaan huvituksia ajattelevat. Onpa oikein, että hän nyt tavallaan hiukan virvoitteleekin… Mutta siitäpä hänen ei tarvitsisi ystäviänsä unhottaa… Minä en ymmärrä, mikä tuota poikaa vaivaa, kun hän on niin murheellinen. Jos hän ei aina olisi semmoinen ollut, niin sanoisin, että sisaren kiittämättömyys painaa häntä, hän kun uhrasi nuoruutensa ajan heille; mutta siinä ei syy ole.
— Hän on totta tosiaankin umpimielinen kuin vankihuoneen ovi, sanoi rouva Gregoire; puolessa päivässä ei voisi saada kolmeakaan sanaa häneltä ongituksi.
Céline hymyili. Hän tiesi, että rouva Gregoiren läsnäolo, hänen puheliaisuutensa ja ylöllinen arkuutensa saattoivat muitakin, paitsi Jacquesia, harvasanaiseksi. Céline oli itsekin ollut pahoillansa Jacquesin alinomaisesta vaitiolosta, mutta hän ymmärsi sen aivan hyvin, hän joka tuskin itsekään sen enempää puhui.
Oltuansa kauan aikaa kahden vaiheella, satoja kertoja itsekseen sanottuansa, ettei hän sitä tee, hän kuitenkin vihdoin päätti ilmoittaa Jacquesille epäilyksensä Genevièven suhteen. Jos hän olisi erehtynyt, niin Jacques kentiesi suuttuisi häneen tästä julmasta erehdyksestä, mutta jos hän olisi oikein arvannut… Ja oliko hänellä edes oikeus salata sitä häneltä? Hän ymmärsi vallan hyvin, että jos tämä Geneviève oli Jacquesin pikku kasvatti-tyttö, niin se ehkä tuottaisi hänelle haikeampaa surua kuin tuo epäselvä ja synkkä ikävä, jolla nyt häntä kaipasi. Mutta kaikkikin olisi parempaa kuin tuo toivottomuuden tila, jossa hän vietti elämäänsä, ja jota tuskin taisi elämäksi kutsuakaan. Ja levollisempana Céline odotti hänen tuloansa. Eihän Jacques toki aivan tykkänään voisi heitä hyljätä, hän joka vuosikausia ikäänkuin ystävä oli käynyt heitä tervehtimässä ja jolla oli määrätty sija heidän lietensä ääressä.
Eräänä sunnuntaina kun Céline taas oli yksin kotona, astui Jacques sisään, ja käytyänsä vastapäätä häntä istumaan ja lausuttuansa muutamia sanoja, hän alkoi hänen kukkasiansa solmia. Célinen rohkeus lannistui, kun hetki nyt oli käsissä, jona hän oli päättänyt puhua, ja hänen äänensä vapisi.