Jacques katsoi häntä, ja näki, kuinka hän oli muuttunut, siitä kun hän viimeksi täällä kävi; se liikutti häntä, ja ensimäisen kerran hän huomasi noiden lempeäin kasvojen ihanuuden.
— Oletteko kipeä? hän kysyi äänellä, joka kokonaan hämmensi tyttöparan sydämen ja hetkeksi uudelleen palautti jo voitetun epäilyksen. Mutta hänen täytyi puhua, hänen tuli puhua…
Ja vastaamatta kysymykseen, joka eli ensimäinen laatuansa Jacquesin suusta, hän koki saada ääntänsä selkeäksi ja alkoi:
— Minun tekisi mieleni ilmoittaa teille yhtä asiaa… Erästä ajatusta, joka lakkaamatta tulee takaisin… Mutta ehkä se onkin hulluutta.
— Jacques loi yhä silmänsä häneen, mutta myötätuntoisuuden säde oli niistä kadonnut, ja hänen katseensa oli jälleen yhtä välinpitämätöntä kuin ennenkin.
— Minä luulen… minä olen väliin ajatellut, että neiti de Préal on sama…
Hän vaikeni, odottaen, että Jacques jo ymmärtäisi, vaan tämä ei mitään virkkanut. Céline alkoi jälleen:
— Kentiesi, koska hänen nimensä on Geneviève, että hän on sama… että hän on teidän pikku Genevièvenne…
Jacques säpsähti, ja hänen silmiinsä syttyi tuli, jonka valo hetkeksi kirkastutti hänen kasvojansa: mutta se katosi pian, jättäen ne entistään vielä synkemmiksi.
— Minkävuoksi se olisi hän? mistä tulitte sitä ajatelleeksi?