— En tiedä… Minä olen koettanut olla sitä ajattelematta, mutta tuo ajatus seuraa minua, enkä minä saa sitä karkoitetuksi.
Jacques mietti hetken aikaa.
— Jos ei teillä ole sen varmempaa syytä luuloonne, niin mitä hyvää siitä on, että sen minulle ilmoititte? Ja jos se totta olisikin, niin minä siitä tulisin entistäni vielä onnettomammaksi, sillä hänen ja minun välilläni on suuri juopa.
Ja hän nousi ikäänkuin jotakuta tuskallista ajatusta karkoittaakseen.
Céline luuli hänen olevan suutuksissaan hänelle ja pelkäsi, että hän aikoi mennä; hän katsoi häneen rukoilevaisesti.
— En luullut, että se tekisi teille niin pahaa. Arvelin velvollisuudekseni sen teille ilmoittaa. Ja ehkä se kuitenkin on totta!…
— Jos se olisi totta, niin tuhat kertaa parempi olisi, ettei hän milloinkaan saisi sitä tietää… Arvattava kuitenkin on, että hän on kaikki unhottanut… hän oli silloin vielä niin vähäinen!… Ehkä häntä hävettäisikin, että on rakastanut minua, että hänen pienet rusohuulensa ovat suudelleet näin halpasäätyistä miestä… ja se musertaisi minun sydämeni, se riistäisi minulta ainoan onneni, muiston siitä ajasta, jolloin tein työtä hänen hyväksensä. Vieläpä se pilaisi minulta hänen äitinsäkin muiston. Nuo muistot ovat ainoat, mitä minulla elämässäni on ihanaa ja suloista… Ainakin ne minun tarvitsisi saada pitää.
— Oi, kuinka hän rakasti tuota tyttöä! Céline kallisti päätään ja hänen sydämensä tuntui niin raskaalta.
Jacques jatkoi jälleen:
Yhteen aikaan minulla oli yksi ainoa ajatus vaan: löytää Geneviève, nähdä häntä… ei suinkaan siirtääkseni häntä hänen onnellisesta elämästänsä takaisin meidän kurjiin oloihimme, vaan saadakseni häntä vielä nähdä, ilahuttaakseni silmiäni hänen kauneudellansa, hänen tietämättänsä että olin saapuvilla, lähellä, varjossa, seuraten kaukaa hänen valoisaa uraansa. Vaan nyt jo paremmin ymmärrän. Se olisi meille molemmillekin onnettomuudeksi. Parempi, ettei hän koskaan saa tietää, mitä hän jo on ennättänyt unohtaa. Minä puolestani koen myös unohtaa ja ai'on tyytyä elämääni semmoisena, kuin se on.