Hän vaipui jälleen istumaan niin väsyneen ja toivottoman näköisenä, että se musersi Célinen sydämen. Tämä tuskin uskalsi enää puhuakaan, pelosta, että sattuisi lausumaan sanasen liikaa. Kuitenkin hän mumisi:
— Te olette niin yksinänne!… Teillä ei ole ketään, joka teitä rakastaisi!…
— Sille en mitään voi… Lapset ovat jättäneet minut. Eivätkä nuo minua rakastaneetkaan. Oikeastaan olenkin aina vaan ollut yksinäni. Elämälle tulee kuitenkin vihdoin loppu. Olkoon siitä Jumalalle kiitos!
— Elämä voi kuitenkin olla onnellista meikäläisillekin.
Céline rohkeni lausua noita sanoja, ajatellen että hänen viallisuutensa muka oikeuttaisi hänen sisaren tavalla puhumaan. Tällä hetkellä hän ei enää itseänsä ajatellut, hän ei katsonut itseänsä miksikään; hän näki vaan tuon surumielisyyden, jota hänen tulisi lieventää. Hänelle oli yhtä kaikki, millä keinoin se tapahtuisi, jos se vaan lieventyisi.
Täydellisesti itsensä näin unhottaen, hän kumartui Jacquesiin ja laski kätensä hänen käsivarrellensa.
Jacques katseli tuota hienoa kättä sinisine suonineen, joka tuskin oli muuhun koskenut kuin kukkasiin, ja jota hän välinpitämättömyydessään tähän saakka ei ollut huomannutkaan. Tuo heikko käsi liikutti hänen sydäntänsä; hän ei voinut kääntää silmiänsä siitä.
Céline tuli hämillensä ja veti sen pois.
— Ei, Jacques vihdoin virkkoi, työmiehen elämä ei voi olla onnellista, ei suinkaan, jos hän ei muutu raa'aksi kuin eläin. Minä olen useinkin sitä miettinyt: meiltä puuttuu ylen monta tarpeellista asiaa, voidaksemme olla onnellisia. Te puhutte minulle rakkaudesta, ystävyydestä. No niin! jos otaksummekin, että meiltä ei puutu rakkautta eikä leipää, niin siinä ei ole kyllä: ollaksensa onnellinen, tarvitsee ihminen muutakin… Näettekös, meikäläisten elämässä on kaikki niin rumaa, niin niukkaa, niin ilkeää!… Meidän asuntomme, meidän mustat ja pahalta lemahtavat portaamme, kadut, joiden varrella asumme, vaatteemme, kaikki minua inhottaa!… Entä nuo likaiset kauppapuodit, joista ostamme tavaramme ja pöydät viina-anniskeluissa, joihin nojaamme kyynäspäitämme… Tuhat kertaa ennemmin söisin kuivaa leipää jonkun puutarhan penkillä, jossa saisin raitista ilmaa hengittää, kuin hakkeluspaistia jossakussa hökkelissä, missä kaikki minua iljettää. En minä vielä ole saanut itseäni semmoisiin tottumaan. Minua iljettää itseäni, kun kuulun noiden hyljättyjen joukkoon. Näin puhuessansa hän oli niin kaunis, hänen tummankiharaiset hiuksensa, hänen henkevät sekä hienot kasvonsa, hänen suuret, synkeät silmänsä, jotka nyt kuumeentapaisesti hehkuivat, tuo kaikki oli niin viehättävää, että jokainen muu kuulija olisi hymyillyt, verratessaan häntä itseään hänen sanoihinsa. Mutta Célineä ei naurattanut; hän oli nyt vihdoin keksinyt syyn tuohon haikeaan suruun, jota hän tähän saakka oli aprikoinut, voimatta sitä ymmärtää. Koska Genevièven katoaminen oli tehnyt niin syvän jäljen hänen elämäänsä, niin se tuli siitä, ettei hän hänessä rakastanut ainoastaan lasta, johon sydämensä oli kiintynyt, vaan kauneuden sädettä, jota ei mikään sittemmin ollut hänelle palauttanut.
Paremmin kuin moni muu, Céline taisi ymmärtää tuota kärsimystä, sillä häntäkin vaivasi sama sopusoinnun jano, joka löytää niin vähän tyydytystä ison kaupungin köyhäin kurjissa oloissa; mutta hän oli sen sammuttanut, taikka ainakin koki sitä sammuttaa, katselemalla kauniita kukkiansa, jotka alati hänen edessänsä hymyilivät, taikka taivasta, jolla pilvet toisiaan ajelivat ja luonnon ihanuutta nauttimalla. Sen lisäksi hänen ei tarvinnut ympärillänsä nähdä mitään rumaa, joka olisi hänen kauneuden-tuntoansa loukannut, eikä auringonsäteet, jotka kirkkaina akkunasta heloittivat, tavanneet mitään, jonka olisi tarvinnut karttaa heidän valoansa, sillä rouva Gregoire piti tarkkaa järjestystä, vaivoistansa huolimatta.