Céline katseli Jacquesia, yhä enemmän unhottaen itseänsä ja hänen onnettomuuttansa säälien. Mitä hän ei olisikaan antanut, jos Jacquesilla olisi ollut toivoa saada vast'edes itselleen pieni paratiisi, missä hänellä olisi tilaisuutta tyydyttää mielihalujansa, ja jossa hänen silmänsä saisivat kauniita esineitä, etenkin kukkasia, katsella. Sillä kukkaset olivat Célinen mielestä elämän suloutena. Eikä Céline sitä kysynyt, kuka hänelle tuon paratiisin loisi, kun se vaan hänellä olisi… ettei hänen enää tarvitsisi kärsiä tuota epäsointua, joka vallitsi vastenmielisten olojen ja hänen luontonsa välillä.
Mutta äkkiä johtui jalompi ajatus Célinen mieleen, ajatus, joka murheen hetkinä, kun hän oli ottanut pakonsa siihen, oli lohduttanut hänen sieluansa.
— Väliin olen ajatellut, hän alkoi äänellä, joka kuului suloiselta ja lempeältä kuin vieno tuulahdus, minä olen ajatellut, että jos ei ympärillämme kaikki olekaan niin kaunista, kuin soisimme, niin se on siitä syystä, että sen kautta enemmän tulisimme taivasta muistamaan, jossa kaikki on niin ihanata.
— Mitäpä me taivaasta tiedämme? Jacques vastasi,
— Isällä on aina tapana sanoa, jatkoi Céline tuosta keskeytyksestä huolimatta, että korkein olento on vanhurskas, ja että ne, jotka tässä maailmassa ovat tehneet velvollisuutensa, saavat palkintonsa toisessa elämässä. Ja minä uskon, ettei Jumala olekaan niin kaukana meistä, kuin tavallisesti luullaan, ja että hän jo tässäkin elämässä antaa meidän tuta rakkauttansa. Onpa hetkiä, joina minä tunnen hänen olevan aivan lähellä, jolloin hänen läsnäolonsa täyttää pienen huoneeni, valaisten ja elvyttäen kaikki ympärilläni. Silloin en ole yksinäni enkä murheellisena. Ja katsellessani taivasta tähtineen, minusta useinkin tuntuu, ikäänkuin hän olisi ihan lähellä tätä synkkää maailmaa, jossa elämme.
Hämmentyneenä Céline vaikeni. Ei hän koskaan ollut kenellekään noin puhunut. Eikä hän ollut oikein varma, oliko Jacques häntä kuunnellutkaan. Hän ei katsonut Célineä, vaan nojasi otsansa käsiinsä ja oltuaan hetken ääneti, hän liikutetulla äänellä sanoi:
— Oi, jospa minä edes yhden ainoan kerran saisin hänet nähdä!
Lähtiessään hän otti Célineä käteen, jota hän ei koskaan ennen ollut tehnyt, sanoen:
— Kiitoksia.
Céline jäi ajatustensa valtaan, ja hänellä oli suuri halu ruveta itkemään. Entistään paremmin hän nyt ymmärsi, ettei hänellä ollut suurta sijaa Jacquesin elämässä. Kuitenkin tämä yksinäinen hetki Jacquesin seurassa oli hänelle suloinen, ja sitä ajatellessaan hän unhotti surunsa, tuon suuren, katkeran surun, ettei Jacques häntä rakastanut.