XIII.
Tämän jälkeen kului pitkä aika, ennenkuin Jacques jälleen tuli Lebeaun perhettä katsomaan. Hän oli ikäänkuin kuumeessa; Célinen luulo oli muuttanut häneen, eikä hän enää epäillytkään, että Geneviève Olivier ja Geneviève de Préal oli sama ihminen. Mutta kumma asia, että kuta enemmän hän uskoi, sitä enemmän hän pelkäsi häntä tavata, ja tuo pelko piti hänen erillänsä ystävistään.
Väliin hänelle kuitenkin tuli semmoinen rakkauden jano, että päätti mennä heitä tervehtimään, mutta kun pukeuduttuaan pyhävaatteisinsa jo oli puolimatkalla, niin hän joutui niin suureen tuskaan, ajatellessaan mitä voisi tapahtua, että hän kääntyi takaisin ja sulkeutui yksinäiseen huoneesensa.
Näin kului monta viikkoa, joina hän ei tavannut Célineä.
Muutamana ehtoona, kun hän, pää kumarruksissa, astui erästä yksinäistä katua, jossa hän ei luullut tarvitsevansa Lebeauta kohdata, saavutti tämä hänet äkkiarvaamatta. Ei Lebeau nyt tavallisella ystävyydellään lyönyt häntä olkapäälle, vaan asettuen hänen eteensä seisomaan ja katsoen häntä nuhdellen silmiin, hän sanoi:
— Jos teillä on jotakin meitä vastaan, niin sanokaa se suoraan; se olisi parempi, kuin että noin jurottelette, antamatta siihen minkäänlaista selitystä.
— Mitäpä minulla voisi olla teitä vastaan, vastasi Jacques. Eihän minulla siihen syytä ole. Te, joka olette osoittanut minulle pelkkää hyvyyttä vaan.
Lebeaun kasvot kirkastuivat.
— No, minkätähden ette siis enää tule meillä käymään?
Jacques toi sopertaen esiin joitakuita esteitä, jotka eivät mitään selittäneet.