— Siinä olette väärässä, että hylkäätte vanhat ystävänne. Tulkaa nyt pian meitä katsomaan, se olisi Célinellekin mieleen, jonka luona niin harva käypi, kehoitti Lebeau, joka ei kauan voinut olla suutuksissa.
— Sunnuntaina minä tulen.
— Sehän hyvä sanoma. Älkää sitä vaan unohtako… se koskisi meihin kipeästi.
Kun Lebeau kertoi tyttärelleen, että hän oli tavannut Jacquesin, niin tämä ei vastannut mitään, koska hän pelkäsi, että ääni ilmaisi hänen tunteensa. Hän oli käynyt varjoon istumaan, eikä isä nähnyt, kuinka häntä vapisutti.
— Mikä sinun on?… Eikö ole sinulle mieleen, että tuo kelpo poika tulee meillä käymään?
— Onhan se minulle mieleen, isäkulta.
— Sinä kai olet hänelle suutuksissasi, kun hän ei niin pitkään aikaan ole käynyt meillä, mutta hänelle täytyy antaa anteeksi. Ihminen tulee noin vauhkoksi, kun elää yksinään. Hänen pitäisi naida, tuon kelpo pojan, koska hänellä ei enään ole sisaruksia tykönänsä, joista huolta pitäisi. Onpa vahinko, ettei sinusta ole avio-kumppaniksi: minulle olisi hänestä tullut niin sopiva vävy.
Aavistamatta että hän kipeästi oli loukannut tytärtänsä, Lebeau pisti valkeaa piippuunsa ja rupesi tyvenellä mielellä lukemaan yhden sou'n maksavaa sanomalehteä, jonka hän oli tuonut muassaan.
Céline pidätti kyyneleitänsä.
Niin, eihän hänestä ollut avio-kumppaniksi; ei hän ollut niitä, joita saattaisi lempiä. Monta kertaa hän oli itselleen tuota vakuuttanut, jonka isä nyt niin suorastaan oli hänelle sanonut. — Se ei ollut mikään uusi totuus, mutta kuitenkin se tuotti hänelle julmaa kipua.