Savigny tuli samana ehtoona sanomaan jäähyväisiänsä… Tällä kertaa hänen oli matkustaminen keski-Ranskaan, samassa tarkoituksessa kuin ennenkin, ja aina yhtä valmiina uhraamaan itseänsä, sekä ruumistansa että henkeänsä. Hän huomasi heti, mitä toiset eivät olleet nähneetkään, nimittäin että Céline oli hyvin kipeä. Vieläkö hän palatessaan maalta, jossa hän ehkä kauankin tulisi viipymään, tapaisi hänet elossa? Tavallisuuttansa hän oli käynyt vastapäätä Célineä oven suuhun istumaan, jossa hän oli enemmän varjossa, ja josta hän taukoamatta tyttöä katseli. Itse hän ei paljon puhunut, vaan jätti sen toimen kokonansa Lebeaun suoritettavaksi.
Kun hänen oli aika lähteä, lähestyi Savigny Célineä, tarttui hänen kuumaan, laihtuneesen käteensä ja pidettyänsä sitä hetken aikaa omassa kädessään, hän erinomaisella hellyydellä laski sen takasin tuolin käsinojalle.
— Jääkää hyvästi, sanoi hän.
— Tervetultuanne takasin, vastasi Céline.
— Lebeau saatteli vierasta valkealla ensimäisen kerroksen porras-askelmaan saakka. Siellä Savigny seisahtui.
— Hän on sangen kipeä, hän sanoi.
— Kuka? kysyi Lebeau.
— Teidän tyttärenne.
— Ei suinkaan, ei suinkaan… ei se ole muuta kuin hiukan verettömyyttä vaan. Ei se mitään vaarallista ole… Onhan meillä jo maaliskuu käsissä… kai kevät taas häntä virkistää.
— Tässä on henki kysymyksessä. Oletteko kysynyt neuvoa lääkäriltä.