— Oikeinko totta?… Anna minun katsella sinua. Näytäthän sinä koko terveeltä… Enpä pitkiin aikoihin ole nähnyt sinua noin punaposkisena ja silmiäsi noin loistavina kuin tänä ehtoona. Luuletko saavasi unta?
— Kyllä minä unta saan, isäkulta. Niin ainakin luulen. Minä olen hiukan väsynyt.
— Kutsu minua, jos tulet kipeäksi.
Céline ei ymmärtänyt syytä tuohon erinomaiseen hellyyteen, ja unohtaen kokonaan oman itsensä, hän vaan koki rauhoittaa isäänsä.
— Maatkaa huoletta, isä. Minäkin ai'on nukkua.
Ihan rauhoittuneena Lebeau jätti tyttärensä ja, ennenkuin laski levolle, kätki hän huolellisesti Savignyn antamat rahat laatikon pohjalle siksi, kunnes tämä palaisi, ja hän saisi antaa ne hänelle takaisin.
— Luulen maar, että hän tänä iltana oli päästä vähän ravistunut. Mistä lie sitä ollut huomaavinansa, että tyttö muka oli kovin kipeä?… Olisi jättänyt minun asiakseni, joka olen tytön isä, pitää huolta hänestä.
Ennenkuin seuraavana päivänä meni työhön, hänen kuitenkin teki mieli kuulla, mitä rouva Gregoire asiasta arvelisi. Hän toivoi muka häneltä saavansa vahvistusta vakuutukselleen.
— Mitä te Célinestä arvelette? hän kysyi. Luuletteko hänen olevan kipeän.
— Ei häntä niin erittäin kipeäksi sovi sanoa, vastasi rouva; mutta hän on näinä aikoina ollut hiukan alakuloinen. Meidän aikaan nuoret ihmiset ovatkin niin ylen heikkoja. Turhaan minä olen koettanut häntä rohkaista: Katsokaapas minua, tyttöseni, olen minä sanonut, heitänkö minä itseni noin alakuloiseksi kuin sinä? Hän ei vastaa mitään, mutta ei myöskään ota vaaria puheestani… Minun nuoruudessani oli ihmisillä enemmän rohkeamielisyyttä.