— Syökö hän päivällistä enemmän kuin iltaistakaan, jollen minä ole saapuvilla.
— Olkaa aivan huoletta, herra Lebeau, kyllä minä laitan hänen pienet syötävänsä niin maukkaiksi, että hän olisi vallan kiittämätön, ellei niitä söisi.
Lebeau ei parempaa pyytänyt, kun näin tulla rauhoitetuksi, ja tämän keskustelun perästä hän meni tiehensä paljoa keveämmällä mielellä.
Sunnuntaina Jacques tuli. Hänen sisään astuessansa Célinen posket lensivät tulipunaisiksi, mutta hetken kuluttua ne jälleen olivat aivan valkoiset kuin vaha; ainoastaan kummallakin poskipäällä oli punainen pilkku.
Jacques näki kohta, että hän oli sangen kipeä, ja vaikka hän ei säikähtänytkään yhtä paljon kuin Savigny, niin se kuitenkin häneen kipeästi koski. Mutta Céline oli liian halukas häntä puhutellakseen, niin kauan kun kahden kesken olivat, ettei huolinut itsestänsä puhua. Hän alkoi heti:
— Minä olen tavannut neiti de Préalin; hän puhui minulle siihen tapaan, että melkein sain täyden vakuutuksen… Ei hän minulle mitään suoraan ilmoittanut, mutta hänen puheistansa tajusin, että hänelläkin on ollut aika, jona hän on saanut köyhyyttä kokea ja että hänen nyt väliin on ikäänkuin koti-ikävä; häntä vaivaa, näetten, tuo ylellisyys, jossa hän elää. Se on hän. Jacques… annatteko minun ilmoittaa se hänelle?…
Mutta luodessaan silmänsä Jacquesiin, hän heti vaikeni. Tämä näytti niin ankaralta ja kovalta, että Céline luuli häntä loukanneensa, ja peljästyneenä hän pysähtyi.
— Älkää hänelle mitään virkkako, Jacques sanoi, puhuen vaivalla. Kuulkaapas Céline. Jos se todellakin on hän, niin minä en tahdo, että hänestä minulle puhutaan. Nyt selvään ymmärrän, mitä en alussa käsittänyt: neiti de Préalilla ja minulla ei voi olla mitään yhteyttä. Hänen ja minun välilläni on juopa, senhän olen teille sanonut.
— Te ette tunne häntä, muistutti Céline.
— Enkä tahdo häntä tuntea. Kun rouva de Préal otti hänet kasvatikseen, tehtiin sitä paitsi se ehto, ettei lapsen ja niiden välillä, jotka sen vanhempien kuoltua olivat pitäneet siitä huolta, saisi olla minkäänlaista keskuutta.