— Tuota minä en tietänyt, sanoi Céline surullisesti.
— Minä rukoilen teitä, älkää minulle enää hänestä puhuko. Se vaan on turhaa vaivaamista.
Ja Jacques vaipui syviin mietelmiin, joita Céline ei uskaltanut keskeyttää, kunnes hänen isänsä vihdoin tuli kotiin.
XIV.
Toukokuu oli tullut kauniine kukkineen. Geneviève oli muuttanut maalle, josta hän joka viikko lähetti Célinelle koppasen lemmikkejä tahi kieloja sekä lempeän ja iloisen kirjeen, joka vielä enemmän kuin aurinko, loi ilonsäteitä tämän pieneen, yksinäiseen huoneesen. Céline luki yhä uudelleen noita kirjeitä, joista jokainen sana juurtui hänen sydämeensä. Näitä lukeissansa hän ei muistanut ainoastaan Genevièveä itseä, joka aina toi iloa ja lämpöä muassansa, oli hän sitten lähellä tai kaukana, vaan hän muisti maaseutuakin, sen viheriäisiä pensaita ja lehdikkoja, sen tuoksuvia kukkasia, joita saapi mielensä mukaan poimia. Kaikkea tuota hän oli näkevinään noiden muutamien elävien sanain välistä; ja hengittäessään tuossa paratiisissa kasvaneiden, vaikka jo hiukan lakastuneiden, kukkasten tuoksua, hänen ajatuksensa vaipuivat noihin rakkaihin esineihin, joita hän ei milloinkaan silmin saisi katsella. Eikä ainoakaan kateellinen tai kapinallinen tunne häirinnyt tätä hänen suloista uneksimistansa: semmoinen vaiva oli Célinelle tuntematon. Rakastaa, uneksia, se hänen elämänsä.
Joka aamu hän vielä nousi ja asettui tavalliselle paikalleen pienen työpöytänsä ääreen, mutta pian voimat häneltä puuttuivat, ja hänen täytyi käydä istumaan isän nojatuoliin, joka jonkummoisen salaisen sopimuksen kautta oli tullut hänen omaksensa. Siinä hän istui päiväkaudet, katsellen taivasta, joko se oli selkeä tai pilvinen, ja kuunnellen lintusia, jotka lauloivat tuossa ainoassa puussa, jota hänen sopi nähdä. Se kasvoi vastapäätä hänen akkunaansa olevassa pienessä puutarhassa: se oli aprikka-puu, ja hän oli nähnyt sen peittyneenä ensiksi kukkasilla ja sitten viheliäisillä lehdillä. Se oli hänelle ainoana keväimen osoitteena.
Rouva Gregoire ei nyt enää torunut, eikä edes nyt enää esitellyt itseänsä esikuvaksi. Hän oli vihdoin viimeinkin tullut huomaamaan, että Célinen tauti olikin jotain muuta, kuin paljasta rohkeuden puutetta.
Heidän viimeisen puhelunsa jälkeen oli Jacques monta kertaa käynyt heillä, mutta hän oli aina karttanut kahden kesken jäämistä tytön kanssa. Hän toi hänelle kukkia, hän puhutteli häntä lempeästi, ja hänen käyntinsä olivat Célinelle viikon valoisimmat hetket: mutta hän huomasi, että Jacques oli entistänsä vielä murheellisempi ja arvasi, että hänessä oli alituinen ja kova taistelu, kun hänellä oli palava halu nähdä Genevièveä, eikä hänen kaiheksuva ylpeytensä olisi sitä sallinut. Céline ei voinut häntä oikein ymmärtää. Tämän miehen sydän, joka oli hänen omaa sydäntänsä sekä ahtaampi että vaativaisempi, oli hänelle salaisuus. Célinen silmissä oli Geneviève kaiken kauneuden ja hyvyyden perikuva, ja hänestä oli jo onni saada häntä, vaikka kaukaakin katsella toivottava. Sitä paitsi hän tiesi, ettei Genevièven jalossa sydämessä olisi tilaa millekään ylenkatseen eli tyhmän turhamaisuuden tunteelle, mutta hän ei uskaltanut puhua hänestä Jacquesille, koska tämä oli kieltänyt häntä puhumasta.
Célinen hellälle sydämelle se tuotti alituista suloa, kun vaan sai nähdä rakastettunsa, eikä hän sen enempää pyytänytkään. Kuitenkin hän aina joka kerta, kun Jacques oli heillä käynyt, makasi koko yön kuumeessa, saamatta unta, ja seuraavana päivänä hänen poskensa olivat vielä painuneempia ja silmänsä ympärystät vielä mustempia kuin ennen. Jacquesin surumielisyys häntä ahdisti.
Yhtenä ehtoona tämä tuli Lebeaulle ilmoittamaan, että hänen teettäjänsä aikoi viedä hänet maalle muutamaksi viikoksi. Eräässä hovissa oli nimittäin muutamia vaikeita korjauksia tehtävänä, joita varten tarvittiin taiteellisesti oppinutta työntekijää, ja Jacques, jota pidettiin pätevimpänä, joukossa, oli siihen toimeen määrätty. Jo ensi sunnuntaina hänen tulisi lähteä.