— Toivotan teille onnea, sanoi hänen vanha toverinsa: te, joka kaikkea kaunista rakastatte, saatte nyt nauttia luonnon ihanuutta. Kuinka kauas teitä lähetetäänkään?
— Sitä en tiedä. Teettäjä tosin sanoi sen minulle, vaan nimi on mennyt mielestäni. Minä vaan tiedän, että se on jossakin Oise'n piirikunnassa.
No, toivotan paljon hauskuutta. Kotiin palattuanne, te tietysti tulette itseänne näyttämään?
— Minä tuon teille sieltä kukkia, sanoi Jacques Célinelle, joka hymyili surullisesti, kun ajatteli, ettei hän kai silloin enää olisi hengissäkään. Hän ojensi Jacquesille pientä, polttavaa kättänsä, ja hänen mentyään tuntui tytöstä, ikäänkuin kaikki elämän sulo ja ihanuus olisi hänen kanssansa kadonnut. Tästäpuoleen tulisivat viikot kulumaan, tuomatta mitään iloa muassaan, eikä toinen hitaasti kuluva päivä olisi toistansa valoisampi. Ei mitään suloista ja levotonta odottamista nyt enään, vaan ei myöskään katkeraa pettymystä, ei mitään muuta, kuin rasittavaa yksitoikkoisuutta ikävästä aamusta unettomaan yöhön saakka.
Hän kauhistui tuota harmaansekaista, synkkää tulevaisuutta, mutta kun hän kerran oli ruvennut sitä silmiin katselemaan, niin se tuotti hänelle suurta lepoa. Tässä maailmassa hänellä ei enää ollut mitään onnea odotettavana, hän loi silmänsä taivaasen päin. Ainoastansa sieltä voisi hänelle vuotaa iloa ja valoa.
Célinellä oli vanha kirja, joka yksinäisinä hetkinä uskollisesti oli pitänyt hänelle seuraa, ja jonka lämmin hartaus oli syvästi vaikuttanut hänen sieluunsa, riistämättä häneltä kumminkaan hänen inhimillistä rakkauttansa. Hän avasi kirjan, joka oli "Jesuksen Kristuksen seuraamus", ja luki siitä näinä sanat: "Onnellinen se sielu, joka sydämessänsä kuulee Herransa puhetta, ja joka hänen suustansa saa lohdutuksen sanoja kuulla. Onnelliset ne korvat, jotka aina ovat alttiit vastaanottamaan tätä jumalallista puhallusta ja pysyvät kuuroina tämän maailman töminälle. Onnelliset, ja vielä sanon, onnelliset ne korvat, jotka kuulevat totuuden opetuksia sydämessänsä, eivätkä kuuntele ulkoapäin kaikuvia ääniä."
Sunnuntai-aamuna lähti Jacques matkalle teettäjänsä sekä rakennusmestarin, jonka tuli työtä johtaa, ja muutamien muiden työmiesten seurassa. Ensimäisen kerran hän nyt matkusti näin kauas Parisin tienoilta. Vaunujen liikunto, toukokuun raitis vihanta, joka loi hiukan runollisuudestaan yksitoikkoisille rautatien vierille saakka, hänen silmäinsä ohitse vilahtelevat, ihanat seudut, jotka johtivat hänen mieleensä muinoin, tuttuja metsiä, — kaikki nuo suloiset ja ilahuttavat esineet laajensivat hänen sydäntänsä, pakottaen häntä unhottamaan omaa itseänsä ja ottamaan osaa yleiseen iloon. Hän ihmetteli, kun tunsi sydämensä näin keveäksi, että tuskinpa enää olisi voinut sitä omaksensa tunteakaan.
Eräällä asemalla, jolla juna muutamaksi minutiksi seisahtui, kuuli hän rakentajan puhelevan teettäjän kanssa.
— Suuri osa Roncevalin linnasta on korjattava, sanoi rakentaja; mutta tärkein tehtävä kuitenkin on vanhojen puukoristeiden ja vanhanaikaisten, eriskummaisten kuvaveistoksien parantaminen, joita omistaja kuuluu erittäin suuressa arvossa pitävän. Luultavasti tulee tuo työ kestämään kauemmin, kuin voisi luullakaan, sillä rouva de Préal kaiketikin tahtoo täydellistä korjaamista, kun kerran asiaan ryhdytään.
Tätä nimeä kuullessansa, kavahti Jacques niin rajusti, että rakentaja kummastellen häntä katseli; mutta samassa hän jo sai itsensä hillityksi. Eikö toistakin sen nimistä ihmistä voisi maailmassa löytyä?… Ja vaikka se olisikin hän?… No niin, sanoi hän itsekseen, nojaten soppeensa kolmannen luokan vaunuissa, joihin hän matkatoveriensa seurassa äsken oli astunut, — vaikkapa se olisikin hän, niin mitäpä siitä? Ei hänen tyttärensä saa tietää, että minua siellä onkaan, ja jos hän vaikka jonakin päivänä minut kohtaisi, ei hän vannaankaan edes kysyisi minun nimeäni. Mikäpä minä hänen silmissään olisin? Valkeamekkoinen työmies vaan, joka en nuhtelematta saisi häntä tervehtiäkään. Minä en pyytänyt häntä nähdä; nyt näkyy olevan niin sallittuna… sen vuoksi kai, että tuo muisto joka myrkyttää minun elämäni, tulisi perin juurin hävitetyksi. Kun olen nähnyt kevätruusuni hänen uudessa haahmossaan, rikkaana, ja korskeana vallasnaisena, niin ehkä voin unhottaa, että häntä toisessa muodossa on ollut olemassakaan. Geneviève de Préal on silloin kuolettanut Geneviève Olivierin.