Rikas ja korskea vallasnainen… Ei Céline toki ollut häntä siksi huomannut; mutta Céline olikin niin hyvä, niin lempeä… hänen, ei ollut rahtuakaan ylpeyttä, tuossa kivulloisessa tyttö-raukassa… hänelle vaan oli mieliksi, kun joku häntä suojeli, ja kentiesi hän myös oli sallinut rikkauden ja komeuden lumota itsensä.
Oi, kuinka väärin Jacques arvosteli tätä hellää, syvää sydäntä. Senpä vuoksi juuri, että Geneviève oli pysynyt muuttumattomana, ja ettei mikään ollut voinut pilata hänen jaloa luontoansa, oli Céline suonut hänellekin sijaa sydämessänsä Jacquesin rinnalla.
Iltapäivällä matkustavaiset saapuivat pieneen kyläravintolaan, jossa rouva de Préal heitä varten oli tilannut makuusijoja, ja joissa heidän oli määrä käydä syömässä. Itsekseen Jacques ehtimiseen vakuutti olevansa levollinen; hän ei toivonut mitään, eikä mitään pelännyt. Hän päätti myöskin olla itseänsä ilmoittamatta, vaikka hän jonkun ihmeen kautta saisikin siihen tilaisuutta.
Kuitenkaan hän ei koko yönä saanut unta silmiinsä. Mutta sillä välin, kuin hän näin luuli olevansa ihan tyven, niin odotuksen kuume häntä värisytti.
Vihdoin tuli aamu, ja sen ensimäinen hämärä valo teki hänet rauhallisemmaksi; kun hän oli pukeutunut työmekkoonsa, palasi hänen ylpeytensäkin sekä ennakkoluulonsa, ja yhtä tyynen näköisenä kuin hänen toverinsakin, hän vakavin askelin läksi linnaa kohti astumaan.
Aamupäivällä tuli rouva de Préal tarkastelemaan työtä, jota tuskin oli aljettu; Jacques seisoi koko ajan selin häneen, hän oli muka olevinaan työnsä toimessa vaan. Kaikki nuo vuodet, jotka olivat kuluneet siitä, kun Geneviève myytiin, eivät olleet millään lailla helpottaneet hänen tunteitansa tämän "kaupanteon" suhteen. Koska hän ei enää saattanut äiti-vainajatansa siitä vihata, niin sen sijaan oli hän kääntänyt sydämensä luukun tuota rikasta naista kohtaan, joka oli luullut voivansa rahalla maksaa semmoista aarretta, ja vielä päälliseksi pannut sen ehdoksi, että lapsen pitäisi unhottaa ne, jotka olivat sitä pienenä holhoneet ja ikäänkuin silmäteräänsä rakastaneet, silloin, kun ei kukaan muu vielä ollut siitä huolinut.
Kuullessaan sen naisen ääntä, joka kutsui itseänsä Genevièven äidiksi, tuota kuivaa ja hiukan kimakkaa ääntä, jota heti huomasi rikkaan naisen ääneksi, joka siihen oli tottunut, että kaikki häntä kuuntelivat ja tottelivat, Jacques tunsi salaisen vihan kouristavan sydäntänsä. Hänen mieleensä muistui Madeleine Olivierin heleä ja suloinen, ääni. Kumpaisen kaltainen oli Geneviève de Préalin ääni?
Kun rouva de Préal meni, seurasi Jacques häntä silmillään. Hänen yllänsä oli punainen silkkihame, joka mahtavasti laahasi maata niinen perässään. Jacques muisti riikin-kukkoa, joka aamulla, hänen tullessaan, linnan penkereellä, auringonpaisteessa, oli pyrstöänsä levitellyt ja äreästi kirkaisten ottanut häntä vastaan. Hänen sydämensä oli niin täynnä katkeruutta, että kaikki näytti rumalta ja inhottavalta hänen silmiinsä. Aikaa voittaen herätti kuitenkin työ, tuo paras rauhanrakentaja, hänen paremman luontonsa, jälleen henkiin. Hän alkoi ihaella noita kuluneen aikakauden veistoksia, joita hänen tuli saattaa entiseen kauneuteensa.
Työnteko ja ihaileminen, nehän kaksi ihmistä jalostuttavat.