Jacques oli linnassa ollut monta päivää työssä, eikä vielä ollut nähnyt neiti de Préalia.

Pitkitettyänsä eräänä iltana työtänsä hämärään saakka, hän yksinään käveli kylään vievää tietä pitkin, kun ihmisääniä äkkiä rupesi hänen korviinsa kuulumaan, ja hän erotti puistossa vaalean hameen, joka lehtokujan puitten välistä vilahteli. Epäilemättä se oli hän. Yrittäisikö saada häntä tavata?… Ei, hänen ei tehnyt sitä mielikään. Kulkuansa hiljentämättä hän yhä astui eteenpäin, ja koska ei mitään enää näkynyt eikä kuulunut, rupesivat hänen ajatuksensa uudestaan samaan suuntaan juoksemaan. Eräs unelma, jonka hän jo vuosia sitten oli unhottanut, johtui jälleen hänen mieleensä. Tuossa unelmassa hän oli ollut tavoittavinaan valkoista hametta, joka oli kuunsäteen näköinen; nyt hän ei ajanut sitä takaa, päinvastoin hän sitä pakeni. Hän tunsi itsensä ylpeäksi, mutta samalla koski hänen yksinäisyyteensä kipeästi häneen.

Olikohan maailmassa häntä yksinäisempää ihmistä?… Mihinkä hän ottaisi turvansa… ja mihin maahan hänen elämänsä juurtuisi?… Pitkiä aikoja oli velvollisuus pitänyt häntä kahleissa ja murtanut häntä; nyt hän oli vapaa, mutta mitä hän vapaudellaan tekisi? Tulevaisuus tuntui hänestä vaan pitkältä, pimeitten päivien ja yksijonoisten vuosien jaksolta. Hänessä ei ollut ei tahtoa, ei toivoa… niin hän ainakin uskoi.

Kuitenkin hän halukkaasti hengitti tämän kevät-illan raitista, tuoksuavaa ilmaa, joka voimallisella tavalla häneen vaikutti. Mikä suloisuus näissä metsien ja niittyjen ikuisissa juhlamenoissa!… Kuinka ihanaa tämä ilma hänen keuhkoillensa, jotka aina vaan olivat hengittäneet ison kaupungin vahingollisia ja raskaita höyryjä!… Mikä sulous tässä hiljaisuudessa, joka äkkiä seuraa yö-levolleen lähteneiden lintujen viimeisiä heleitä lauluja, jolloin iltatuuli ja puitten lehdet kuiskailevat toisillensa salaisuuksiaan… Siinäkin jo pitäisi oleman tarpeeksi onnea, kun saa nauttia luonnon ihanuutta ja aina kuulla sen ääniä.

Jacquesin ei ollut kiire ravintolaan, jossa joka ehtoo pidettiin juominkeja, joko isossa salissa, taikka pienen puutarhan lehtimajassa. Hän piti tapanaan palata vasta silloin, kun toiset jo olivat eronneet, ja hän kenenkään huomaamatta tai juomaan vaatimatta pääsi pieneen kammioonsa pujahtamaan. Hän poikkesi siis syrjään, ja päästyään kujanteen päähän, hän alkoi astua pientä polkua, joka alussa vei taajaan puistoon ja sieltä vähäiselle nurmikolle, jossa isojen puitten välissä kasvoi pitkää ruohoa. Hän oikaisi itsensä pitkäkseen tälle viheriäiselle matolle ja rupesi lehvien välitse, joita vieno tuulahdus liikutteli, katselemaan taivasta; mutta väsyneenä ahkerasta työstään ja taukoamattomien ajatuksiensa tuudittelemana, hän ennen pitkää vaipui syvään uneen.

Mutta tuskinpa oli muutama minutti ehtinyt kulumaan, ennenkuin hän vavahti unestaan. Joku oli hänen lähellänsä kirkaissut… nyt hän jo kuuli puhuttavankin… Missä hän mahtoi ollakaan? Pimeässä hän ei ensimmältä voinut muita eroittaa, kuin puitten lehviä, jotka hänen päällänsä taivasta vasten kuvautuivat; sitte hän huomasi valkoisen haamun, jota tähden väräjävä säde valaisi, ja joka kumartui hänen puoleensa, mutta yht'äkkiä vetäytyi pois, niin pian kuin hän hiukan liikutti itseänsä.

— Vakuutan teille, että hän, on juovuksissa, hän kuuli äänen puhuvan. Jättäkää hänet tänne… se on hänelle vaan terveellistä, kun saa maata ulkoilmassa, tuikkivien tähtien valossa… Näettenkös, tuossa yksi juur'ikään helottaen häntä tirkistelee.

— Mutta entä jos hän olisi kipeä? puhui nuori ja raikas ääni.

— Minä tunnen hänet aivan hyvin, puhui toinen miehen ääni. Hän on minun työmiehiäni, ja paras joukossa onkin, kaikin puolin kelpo ja taitava. Olisipa kumma, jos hän juovuksissa olisi.

— Mutta minä sanon, että hän on: sitä en epäilekään, jatkoi ensimäinen puhuja halveksivalla tavalla.