Jacques hyppäsi pystyyn, kuullessaan nämä sanat, ja katsoi suoraan silmiin vastustajaansa, jota hän oli päätänsä pitempi. Ei kukaan enää voinut häntä juopuneeksi uskoa.
Nyt lähestyi toinen parvi, nimittäin rouva de Préal, saaleihin ja pitseihin käärittynä, sekä hänen ystävänsä ja neuvonantajansa herra Bousquet.
— Mikä täällä on hätänä?
— Mikä ihminen tuo on? he yhtä haavaa kysyivät.
Rakennusmestari lähestyi.
— Hän on eräs minun työmiehiäni, joka näkyy tänne nukkuneen, ja jota neiti de Préal säikähti. Hänen puolestansa minä pyydän teiltä anteeksi, rouva de Préal.
— Ystäväni, sanoi rouva de Préal, kääntyen Jacquesiin, josta hän ei voinut muuta erottaa kuin hänen pitkän vartalonsa, tämä puisto ei ole yleisöä varten. Toivon, että pidätte sen muistossanne.
— Ha, ha, haa, nauraa hohotti herra Bousquet, tuo pöhkö luulee teidän puistonne yömajaksi.
— Arvattavasti hän on tullut kullastansa uneksimaan, sanoi taasen se, joka ensiksi oli puhunut. Hän ansaitsisi ruoskaa, kun peljätti neiti de Préalin.
— En minä niin paljon peljästynyt, sanoi Geneviève, harmissaan, ett'ei ensi hämmästyksissään saattanut olla huudahtamatta, kun tapasi tuon pitkän, valkoisen haahmun jaloissansa ruohostossa. Ei niin pienestä asiasta olisi tarvinnut noin suurta hälinää nostaa.