Jacques oli jäänyt liikkumattomana seisomaan, luoden silmänsä Genevièveen, jonka valkoinen hame ja kullankarvaiset kiharat yhtä selvästi, kuin tuo valkokuorinen haapa, esiintyivät tummien puittenrunkojen, pensasten ja inhimillisten olentojen keskeltä. Kuinka ihana tuo ilmestys oli… Hän oli niin kaunis, ja hänen äänensä niin suloinen!… Jacques luuli tuossa edessään näkevänsä elämänsä unelman, ja vielä tuhansia kertoja kauniimpana.
— No menkää jo kotiinne maata, hyvä toveri, sanoi herra Bousquet, ja älkäät enää toiste maatko näiden naisten jaloissa, jos he tulevat puistoonsa kävelemään. Ymmärrättekö?
He menivät matkoihinsa. Jacques ei ollut sanaakaan sanonut.
— Tuo käy jo melkein liian pitkälle, sanoi rouva de Préal, varsinkin kun ajattelee, että tyttäreni olisi voinut aivan yksinään kohdata tuota miestä.
— Tuonkaltaiset ihmiset eivät huoli mistään, jatkoi herra Bousquet. Meidän aikaan saapi vaikka mitä odottaa; he milt'ei voivat tunkeutua meidän sijallemme, jos se vaan heidän päähänsä pälkähtää.
Geneviève käveli yksinänsä vähän etäämpänä toisista. Toinen seurassa olevista nuorista herroista oli hartahasti pyytänyt, saadakseen häntä taluttaa, mutta hän oli kieltänyt. Äskeinen tapaus vaivasi häntä hirveästi, ja hän oli vihainen itseänsä kohtaan, hän kuin hämmästyksellään oli ollut siihen syynä, ja tuon miehen kärsivä nyöryytys, joka ei ollut tehnyt muuta pahaa, kuin luullut metsän olevan kaikille avoinna kävi hänen suuresti sääliksi.
Siinä ihastuksen tilassa, joka seurasi hänen äkkinäistä heräämistänsä, oli joka sana soinut Jaques'in korviin, eikä hänen järkensä kuitenkaan pystynyt sitä käsittämään. Mutta kun mielessään rupesi sitä miettimään, niin hän kaikki ymmärsi. Häntä oli Genevièven kuullen pilkattu, nöyryytetty, ja sitä ajatellen hän tunsi, miten veri nousi hänen kasvoihinsa; hän puristi nyrkkiänsä ja teki liikkeen ikäänkuin häntä seurataksensa. Mutta yht'äkkiä hän syöksi metsään, ja koska ei enää hetkeäkään tahtonut viipyä tällä kielletyllä alalla, niin hän hyppäsi, kiviaidan ylitse sekä saapui pian avonaiselle kentälle.
Päivän koitteesen saakka hän sitte kulki maita, metsiä, ollen väliin vihan vimmassa, väliin taas muistaen yhtä ainoata asiaa vaan: että oli nähnyt Genevièven.
XVI.
Seuraavana päivänä tämän tapauksen jälkeen oli Jacques aikonut lähteä pois, mutta kuitenkin jäänyt Hänelle täällä uskottu työ oli mieluisempaa kuin mikään, jota hän tätä ennen oli tehnyt, ja myönnettävä on, että hänestä olisi tuntunut sangen karvaalta lähteä täältä pois. Sittemmin ei ollut mitään erinomaista tapahtunut, ja Jaeques'in mielestä rupesi tuo tapaus jo tuntumaan melkein unelmalta. Yksi pitkä työpäivä kului toisensa perästä, tuomatta muassansa mitään uutta; mutta hänessä oli ikäänkuin salainen toivo, joka ennusti ennemmin tai myöhemmin koittavan päivän valoa.