Se puoli linnaa, jolla hänellä oli työtä, pidettiin kylmillänsä, ja sieltä oli näköala eräälle penkereelle, jolla ei juuri usein kukaan käynyt. Erään oven läpi, jota joskus avattiin, hän väliin kuuli joitakuita sointuvia säveleitä taikka, jonkun heleän, kerkeän liverryksen pianolla… Siinä kaikki mitä hän sai tietää Genevièven elämästä, joka eli niin lähellä häntä… ja kuitenkin niin kaukana.
Kuinka suloiseksi ja hauskaksi hän mielessään kuvaili tuommoista hienon naisen elämää… Askaroida aamusta iltaan saakka ainoastaan hauskoissa ja vaihtelevaisissa toimissa, tarvitsematta nähdä eli koskea muuta kuin semmoisia esineitä, jotka tuntuivat miellyttäviltä ja olivat kauniita, niinkuin esim. hienoja ja pehmeitä vaatteita, kristalli-eepenholtsi-pianon norsunluisia koskettimia sekä sitte huolettomasti vaipua johonkuhun mukavaan nojatuoliin istumaan… ja lukea… ennen kaikkea lukea… ei vaan yhden sou'n sanomalehteä taikka joitakuita kellastuneita ja tahrattuja kirjoja, ostettuja viidelläkymmenellä centime'llä jostakin kirjanäyttelöstä, vaan noita kauniisti sidottuja nidoksia, joita hän oli sattunut linnan kirjastossa näkemään, kun siellä oli ollut erästä liistettä korjaamassa, noita kirjoja, jotka varmaan sisälsivät ihmishengen rikkaimpia tuotteita; iltapäivällä lähteä kävelemään penkereelle taikka puistoon, korkeain puitten varjoon… tuommoiseksi hän itsekseen kuvaili Genevièven oloa ja elämää. Eikä mikään halpamielinen tunne pimittänyt noita kuvaelmia, jotka hänen silmissänsä olivat aivan todenperäisiä. Jacques ajatteli noita onnellisia, joita sallimus oli asettanut siilien tilaan, että saivat antautua tiedollisiin harrastuksiin; hän ajatteli niitä kadehtien, niinkuin me taivaan asukkaita ajattelemme, mutta ilman vihaa ja katkeruutta.
Kylässä häntä nimitettiin "Pariisilaiseksi", koska hänen kasvonsa muka olivat toveriensa kasvoja hienommat ja hänen käytöksensä sievempi. Eivät ihmiset ylimalkaan suuresti hänestä pitäneet. Heidän mielestään hän oli ylpeä sekä ijäkseen liiaksi totinen… mutta naisia hän miellytti: "Hänellä on suru sydämessä", he sanoivat, ja moni tyttö olisi mielellänsä häntä lohdutellut; mutta Jacquesin käytös ei millään muotoa heitä siihen kehoittanut. Ne, jotka onneansa koettaakseen olivat ruvenneet hänen edessänsä keikailemaan, eivät saaneet mitään vaivoistansa, ja alkoivat sitte hänen suhteensa olla yhtä mieltä miesten kanssa.
Hänellä oli työnsä linnassa ja yksinäiset kävelynsä, eikä hän muuta pyytänytkään. Aamuisin päivän koitosta saakka ja illoin auringon laskettua hän kuljeskeli pitkin kukkivia pensasaitoja tai viljamaita, joita unikukat ja sinikaunot jo alkoivat kirjota, mutta aina hän pysyi niin kaukana rouva de Préalin puistosta, kuin mahdollista. Seutu oli vaihtelevaista ja ihanaa. Vähän väliä oli aina pieni metsikkö, joka tuntui raittiilta ja viehättävältä, vaikk'ei se ollutkaan syvä eikä salaperäinen; ja korkeitten mäkien välitse, joilla ruohon seassa rehoitti kurjennokkia ja muita kukkasia, mutkaili pieniä polkuja. Siellä täällä kasvoi orjantappura-pensaita, joiden pitkät, notkeat oksat senkin seitsemällä eri tavalla kietoutuivat muiden lähellä kasvavien pensaitten lehväksiin, peittäen anteliaasti niitäkin kauniilla ja suloisilla kukillaan. Ihastuneena Jacques jäi näiden tuhlaajien ääreen seisomaan. Tämä ylenpalttisuus oli tarjona kaikille… kaikille, paitsi niille, jotka eivät milloinkaan pääse isojen kaupunkien polttavia ja jäykkiä muureja ulommaksi. Ja silloin, kun enää tuskin taisi eroittaa kukkasia muusta kuin hajusta, Jacques vaelsi niityillä, yhä ajatellen tuota ilmestystä, jonka hän tähtien himmeässä valossa oli nähnyt!
Ihmeellistä!… Ei Geneviève koskaan ennen, niinkuin nyt, ollut ajatellut tuota kulunutta aikaa, jonka muistot välimiten hänessä heräsivät, tuoden muassaan tuon oudon tunteen, joka väliin meissä nousee, kun olemme muinoin eläneet elämää, joka on ilman yhteyttä nykyisen elämämme kanssa.
Oli jotakin ilmassa, joka yhä toi noita muistoja hänen mieleensä. Ajatusten johto voipi olla uteliaan tutkinnon esineenä; mutta mielikuvitusten johtoa, joiden syy on meille tietämätöin ja sen vuoksi olematonkin, on vaikeampi selittää. Varmaa on, että, Jacquesin läsnäolo, josta hänellä ei ollut tietoakaan, vaikutti Genevièven mielikuvitukseen, taikka oikeammin hänen tunteisiinsa.
Rouva de Chabrandin sisarenpoika, herra de Rochebelle, sama mies, joka oli syyttänyt Jacquesia päihtyneeksi, ei enää lähtenyt linnasta, eikä Geneviève voinut olla huomaamatta, että sillä oli aikeita hänen suhteensa, ja että, rouva de Préal sekä hänen tätinsä kaikin tavoin antoivat hänelle kannatusta. Herra de Rochebelle inhoitti häntä mahdottomasti. Hän oli vähäpätöinen mies, jotenkin naurettava ja sangen tyytyväinen itseensä. Seura-ihmisen hienon kuoren alta Geneviève huomasi hänessä tuota raakuutta, josta rouva de Chabrand oli syyttänyt häntä itseään, hänen vielä lapsena ollessansa.
Tiina suvena rouva de Chabrand ynnä sisarensapojan kanssa oli tullut Roncevaliin tavallistaan aikaisemmin; hänellä oli jälkimäisen suhteen omat tuumansa, joiden onnelliseen päätökseen tarvittiin paljon aikaa.
Rouva de Préal ei näkynyt kummeksuvan eikä paheksuvan tuota herra de Rochebellin viipymistä, joka, näytti kestävän loppumattomiin. Vaikk'eivät he ensinkään olleet sukua, niin rouva de Préal kuitenkin kohteli häntä, ikäänkuin hän olisi ollut perheen jäsen, ja vähitellen hän itsekin anasti semmoisen oikeuksia, istui pianon viereen, kun Geneviève aamusilla salissa soitantoa harjoitteli ja seurasi häntä, kun hän meni puutarhaan kävelemään, sekä pysyi alati hänen läheisyydessään ja teki läsnäolonsa Genevièvelle sietämättömäksi taakaksi.
Geneviève oli ylen kaunis, voidakseen olla huomaamatta ihmisten ihailevia katseita ja sitä ihastusta, jota hän herätti; mutta ne haihtuvaiset tunteet, jotka hän oli herättänyt, eivät olleet paljoa häneen koskeneet, koska hänellä oli sydämessään ylevä rakkauden ihanne. Tosiaan, se oli synnynnäinen ihanne, joka oli alinomaisessa ristiriidassa kaikkien niiden periaatteiden kanssa, jotka hänen ympärillänsä vallitsivat, ja kaikkien niiden esimerkkien kanssa, joita hän näki silmäinsä edessä. Sen siveysopin mukaan, jota oli hänelle opetettu, nuoren tytön piti rakastaa ainoastansa sitä, jonka hänen perheensä hänelle valitsi, ja ottaa hänet vastaan, täydellisellä luottamuksella omaistensa viisauteen.