— Tuohon kysymykseen vastaan silloin, kun sitä toisella lailla esitellään.
— Kas sitä! Vai joko te niin osaatte sopivaisuuden selässä ratsastaa, kaunis tyttöseni?… No, saadaanhan noudattaa noita lapsellisia ja siveitä kohteliaisuus-sääntöjä! Jonakin päivänä vapaaherratar de Chabrand siis tulee juhlallisesti pyytämään rouva de Préalilta hänen tytärtänsä, neiti Genevièveä, aviopuolisoksi teidän nöyrimmälle palvelijallenne; mutta se on vaan pelkkää tavanmukaisuutta, sillä liitto on jo suurvaltain kesken päätetty. Meidän tulee vaan heidän päätöstänsä vahvistaa. No, annatteko minulle kättänne, suostumuksenne merkiksi?
— En, vastasi Geneviève ja nousi.
— Mikä jäykkyys!… Eikä vähintäkään sanaa kehoitukseksi?
Geneviève ei vastannut enää, vaan käänsi hänelle selkänsä ja läksi.
— Hän ei ensinkään ole armias, tuo pikku tyttö, sanoi rouva de Chabrandin kaunis sisarenpoika itsekseen; mutta se on vaan teeskentelyä. En minä siltä päätöstä epäile. Ei siis huolita noita pieniä juonia surra.
Ja tavallisella välinpitämättömyydellään hän meni penkereelle sikariansa polttamaan.
Edellistä tyynemmässä neuvottelussa olivat molemmat rouvat päättäneet olla asiaa jouduttamatta, pelosta muka, että heidän tuumansa sillä tavoin vallan tyhjiin raukenisivat. Täytyypä antaa kosijan yksityisten ominaisuukseensa vastustamattomalla voimalla pyrkiä Genevièven suosioon. Kai tämäkin, joka alussa oli hämmentynyt ja nyt oli varoillaan, vihdoin rauhoittuisi, ja rupeaisi jälleen kävelemään puiston syrjäisessä osassa, johonka ei kukaan enään tulisi häntä vaivaamaan.
Tuontuostakin rouva de Chabrand kuitenkin sanoi:
— Asia olisi kumminkin päätettävä. Eihän herra de Rochebellen sovi koko ikäänsä noin toivon ja epäilyksen vaiheella viettää. Se käy poikaparalle pian tuskaksikin, sillä eihän maalla mitään hauskaa ole. Eivätkä kaikki ihmiset huoli viettää aikaansa niinkuin sinä, kutomalla alushameita kylän eukoille. Täällä käy aika minullekin kovin pitkäksi, ja oikein rupean Parisin katuja kaipaamaan. Kolme kuukautta maalla, siinä minulle jo yltäkyllin; eikä jäsenten särkykään milloinkaan ennen ole minua, näin vaivannut; tarvitsisipa minun jo päästä lääkärin luokse. Mutta kukapa olisi voinut arvata, että tuon pienen hupsun valloittaminen kestäisi kolme kuukautta!