— Tässä hän nyt on, sanoi rouva, sysäten Augustinen huoneesen, käytä itseäsi vaan siististi, äläkä puhu sanaakaan liikaa, muutoin saat minun kanssani tekemistä.
Augustine istuutui oven pieleen, eikä vastannut mitään.
Céline loi silmänsä häneen, ja hänen sydämensä supistui, nähdessään, kuinka silminnähtävästi nuo kuihtuvat kasvot muistuttivat Jacquesin kasvoja. Silmät olivat saman muotoiset, kulmakarvain kaaret samanlaiset ja nenä hienosti koukussa; mutta siihen yhdennäköisyys loppuikin; alapuoli Augustinen kasvoja oli veltto ja himollinen, suu pyöreä, silmät himmeät ja katse arka, milloin se ei julkea ollut. Näyttipä siltä, kuin ei hän olisi saattanut katsoa ihmistä silmiin muuten, kuin uhitellen. Nyt hän taukoamatta katsoi lattiaan. Mitäpä pitäisi hänelle puhuman, jotta tuo jäykkyys sulautuisi?
— Tahtoisitteko tehdä minulle pienen palveluksen? kysyi Céline lempeästi.
— Minkä palveluksen?
— Että suljette tuon oven. Minun on hiukan vilu.
Augustine sulki oven. Noustessansa hän loi silmänsä Célineen, ja hänen kasvonsa kävivät hiukan leppeämmiksi.
— Oletteko kipeä? hän kysyi.
Tuota sortunutta ääntä oli surkeata kuunnella.
— Olen, minä olen sangen kipeä.