Augustine tähysti häntä terävästi.
— Te olette kovin muuttunut siitä, kuin viimeksi teidät näin, mutta onhan siitä jo aikoja kulunutkin. Kuitenkin olen varma, ett'ette ole minua enemmän muuttunut. Kai suvi tekeekin, että pian tulette terveeksi.
— En minä enää tule terveeksi. Minulla on vaan vähän elonaikaa jäljellä.
— Soisin olevani teidän sijassanne. Kentiesi te mieluisammin tahtoisitte elää, mutta minulle olisi onnellista, jos minut heitettäisiin kuolleen koiran tavoin tunkiolle.
— Minä pyydän teitä, älkää toki noin puhuko. Ajatelkaa sitä, mikä kuolemaa seuraa.
— Niin, kyllä tiedän… mutta se ei kuitenkaan voi olla pahempaa, kuin minun nykyinen oloni.
— Jos elämä onkin huonoa, niin voipi sielu siltä tulla pelastetuksi.
— Sielu… Katkismuksesta opimme, että ihmisellä on sielu. Siitä minä en kuitenkaan tiedä paljo mitään… ellei se ole se, joka tekee, että minä väliin vihaan omaa itseäni ja tulen ikäänkuin hulluksi. Te ette voi sitä ymmärtää… te joka olette viaton kuin kukkanen, hän lisäsi tuolla riettaalla ivalla, joka pahan pään hetkinä oli hänelle omituinen. Ja korottain ääntänsä, hän tuimasti jatkoi:
— Te ette tiedä, miltä tuntuu, kun ihminen on nuori ja himoitsee huvituksia, sekä sammuttaa nälkäänsä ja voisi olla niinkuin muutkin eikä kodissa näe muuta kuin viheliäisyyttä ja huolestuneita kasvoja: te ette voi käsittää, miltä tuntuu, kun kadulla tapaa ihmisiä, jotka hyvillä sanoilla houkuttelevat ja puhuvat niin, jotta mieli aivan joutuu pois tolalta. Ensimmältä en kuunnellutkaan noita viettelijöitä… ja sitte… Voi. Jumalani, mikä helvetti tämä elämä on!…
Mielenliikutus, jonka tämä tapaus Célinessä herätti, synnytti kovan yskän ja tukehduksen puuskan. Augustine säikähti ja luuli hänen jo kuolevan; kaikki mikä hänessä vielä oli jäljellä naisellisuutta, heräsi uudelleen eloon, ja hän alkoi Célineä rauhoittaa suuremmalla hellyydellä, kuin olisi voinut luullakaan.