Kun Céline oli saanut hengittää hiukan eetteriä ja sen kautta virkistynyt, muuttuivat hänen kalpeat kasvonsa jälleen levollisiksi. Augustine huokasi keveämmin ja kävi häntä lähemmäksi istumaan, voidaksensa paremmin häntä auttaa.
Kuluipa hetkinen, ennenkuin Céline jälleen saattoi puhua.
— Kiitoksia, hän vihdoin sanoi, te hoidatte minua niin hyvin!…
— Ja te sitä ihmettelette, eikö niin? sanoi Augustine katkerasti, ette luullut minun siihen kykenevän. Teidän silmissänne minä olen hyljättävä olento.
— Päinvastoin, minä pyydän saadakseni teitä rakastaa, vastasi Céline, ja toivon, että tekin puolestanne rupeatte minusta hiukan pitämään.
Augustinea näkyi kummastuttavan, mutta hän vastasi:
— Nuo tuommoiset ovat vaan korupuheita. Te ette saata minua rakastaa, ja minä puolestani en tahdo rakastaa teitä… Siksi me olemme peräti eri lajia. Mistä syystä te minua rakastaisitte? Tuohon kysymykseen oli vaikea vastata. Céline ei tahtonut hänelle sanoa: rakkaudesta veljeenne; eikä hänen myöskään sopinut selittää, että hellälle ja syvämieliselle luonteelle sääliväisyyskin tuntuu rakkaudelta.
Augustine nousi lähteäksensä.
— Älkää vielä menkö, sanoi sairas. Minä tunnen, että yskä on tulossa.
Ja se tulikin, Augustine hoiti häntä samalla tavalla kuin ensikerrallakin, vaikkei niin hellästi. Hän luuli, näetten, että Céline tahtoi käyttää kipujansa hänen suosiotansa saavuttaaksensa, ja sitä hän ei tahtonut. Silläpä, kun Céline kehotti häntä: "Tulkaa pian takaisin", hän vastasi vaan: