— En minä huoli tulla. En mielelläni näe kenenkään kipuja kärsivän.
Mutta, seisoessaan jo käsi lukolla, hän kääntyi.
— Te olette hyvä, sanoi hän, kun olette puhunut minulle ikäänkuin vertaisellenne. Jumala kuitenkin tietää, että meissä on suuri eroitus. Jos joku ihminen olisi mahdollinen minua auttamaan, niin te olisitte se ihminen. Jääkää hyvästi!
— Tulkaa pian takaisin, sanoi Céline, mielissään näistä odottamattomista sanoista.
Kun rouva Gregoire, oltuansa muutamia tunteja poissa, palasi kotiin, oli huone tyhjänä, ja pöydällä hän näki kirjeen.
Hämmästyneen näköisenä hän riensi Célinen luo, sanoen:
— Luulenpa, että hän on karannut, tuo onneton.
— Onko mahdollista?… Voi, mikä suru Jacquesille!… Mutta oletteko varma, ettei hän vielä tule takaisin?
— Tässä on kirje, joka sen voi selittää. Minulla ei ole silmälaseja muassani, lukekaa te.
— Kirje on Jacquesille, sanoi Céline.