Rouva Gregoiren täytyi odottaa.
Kun Jacques illalla tuli, avasi hän kirjeen vapisevin käsin.
— "Minä menen pois", oli tyttöparka kirjoittanut, "minä palaan niiden luokse, jotka ovat minun vertaisiani. En enää tahdo nähdä tuota Célineä, joka ei ole tehnyt mitään pahaa ja joka pian kuolee. Hän on ollut hyvä minulle, ja sitä minä en koskaan unohda."
Jää hyvästi, Jacques. Unohda, että sinulla on sisar. Hän ei enää tule sinua vaivaamaan.
Augustine."
— Eikä minulle sanaakaan!… ihmetteli rouva Gregoire, kun molemmat toiset kirjettä luettuansa olivat aivan ääneti; minulle, joka otin hänet omaan huoneeseni ja tasasin hänelle leipäni!… Tuommoinen on palkinto, kun rupee muille hyvää tekemään!
Ei kukaan hänelle vastannut.
XXIV.
Kaikki, jotka silloin elivät, muistanevat vielä tuon kauhean 1871 vuoden ihanata kevättä, sinisine taivaineen ja loistavine aurinkoineen, noita pienimmässäkin puutarhassa rehottavia, muuria pitkin lankeilevia, kauniita kukkasia ja laululintusia, jotka ilonsa innossa virsiään visertivät. Mikä surkea iva!
Viimeisessä uloskarkauksessa oli Jacques, tullut haavoitetuksi, eikä päässyt ulos sairashuoneesta ennenkuin keskellä huhtikuuta Hän oli vielä heikko ja kalpea pitkästä sairastamisestaan, kun ensi käynnistään meni Célineä tervehtimään. Hän oli kuullut Lebaulta, ettei Céline vielä parempi ollut: Lebaun oli aina tapana niin vastata; hän ei, näetten, taitanut ajatella, että hänen tyttärensä oli kuolemaisillansa, ja ettei hänellä enää ollut monta päivää elettävänä. Sillä vaikka Lebau oli näin soaistu, niin ei kukaan kuitenkaan malttanut hänelle asian oikeaa laitaa ilmoittaa, ei Célinekään, vaikka tämä väliin koki lausua jonkun sanan, josta hänen olisi pitänyt sitä arvata.