Kun Jacques astui sisään, hän ensimäiseksi näökseen huomasi Genevièven, joka istui Célinen vieressä, pitäen hänen kättänsä omiinsa suljettuna. Geneviève oli hiukan kalpea; hänen muotonsa oli muuttunut vakaiseksi ja lujemmaksi, jotta se hänen nuoruuteensa katsoen näytti miltei kummalta. Näkyipä selvästi, että nämä viimeiset kuukaudet olivat hänessä vuosien jälkiä jättäneet.
Jacquesin nähtyään hän ehdottomasti nousi ja jäi liikutettuna sekä vapisten seisomaan. Jacqueskin kävi entistään vielä kalpeammaksi… Nyt he näkivät toisensa ensimäisen kerran tuon hetken perästä, jonka muisto vieläkin saattoi Jacquesin sydämen sykkimään.
Geneviève tointui ensimäiseksi ja ojensi hänelle kätensä, sanoen:
— Te olette vihdoinkin parantunut Jacques ei vastannut, vaan kääntyi Célinen puoleen. Häntä nähdessään hänen ajatuksensa saivat toisen suunnan, ja liikutettuna hän sopersi muutamia sanoja, joita tuskin saattoi ymmärtää; kuitenkin Céline lempeästi hänelle hymyili.
— Te tulette paraasen aikaan, hän sanoi. Jacques istui hänen nojatuolinsa viereen ja kääntyi puoleksi pois, jottei nähtäisi, että hänen silmänsä olivat kyyneleitä täynnä; hän muka häpesi heikkouttaan.
— Jacques, rupesi Céline hellällä äänellä puhumaan, älkää minua murehtiko, ei teillä siihen syytä ole. Minä en enää muuta halunnut kuin saada teitä tavata, ja tässä te nyt olette…
— En tietänyt, sanoi Jacques vihdoin… En luullut teitä niin kipeäksi.
— Ei isäni ole sopinut sitä teille sanoa, koska hän ei itsekään sitä huomaa… Isäparka! Muutaman päivän perästä hänen jo täytyy se ymmärtää.
Jacquesia värisytti, mutta Céline laski kätensä hänen käsivarrelleen.
— Te olette nähnyt kuoleman läheltäkin, sanoi hän; pelkäsittekö sitä itse puolestanne?,