— Minä tiedän mitä, ai'otte sanoa, Céline… itsekin lakkaamatta sitä vakuutan, mutta jos tietäisitte, kuinka kovalta tuntuu, kun kaikki toivo riistetään pois, vaikka sen mielettömäksi tietääkin! Siitä saakka kun olen mieheksi tullut, olen häntä rakastanut. Jospa te tietäisitte, miltä tuommoinen rakkaus tuntuu!
Hän katsoi Célineä, ikäänkuin olisi häneltä myötätuntoisuutta anonut; mutta Céline loi silmänsä alas, ettei Jacques niistä saattaisi lukea, kuinka hän liiaksi selvään häntä ymmärsi. Hän, Céline, ei muka tietänyt, miltä toivoton rakkaus tuntuu?… Entä nuo pitkät unettomat yöt… ja nuo hetket, jolloin hänestä oli tuntunut, ikäänkuin sydämensä olisi ollut surusta pakahtua?… Ja tuo pitkällinen kivulloisuus, joka peräti oli kuivattanut hänen elämänsä lähteet…
Mutta tämä silmänluonti omaan itseensä kesti vaan silmänräpäyksen; ei hän siihen pysähtynyt. Nuo asiat tuntuivat jo vanhoilta, ne olivat olleet ja menneet, ja nyt alkoi hänelle uusi elämä. Nuo murheet ja tuo suru eivät olleet hänessä muita jälkiä jättäneet, kuin kaikesta itsekkäisyydestä puhdistetun sydämen.
Hän nosti silmänsä Jacquesiin ja näki hänen kasvoissansa ilmauksen, jota hän ei voinut ymmärtää.
— Enhän minä sitä aikonut teille sanoa, Jacques.
— No, mitä muutoin?
— Minä aioin kehoittaa teitä toivomaan.
Jacques teki äkkinäisen liikkeen ja katsoi häntä nuhdellen.
— Toivomaan ja lujasti luottamaan, jatkoi Céline tyynesti. Älkää uskoko, että minä rupeaisin näitä puhumaan, ellen olisi niitä tarkasti miettinyt sekä tutkinut ja rukoillut Jumalalta apua, etten tulisi pahaa tekemään, kun hyvää tarkoitan… Minä tunnen perinpohjin Genevièven. Hänen sydämensä on teidän kanssanne.
Kuultuaan nuo sanat, jotka hän oli kuullut Genevièven omasta suustakin,
Jacques rupesi vapisemaan, ja huudahti: