Eräänä päivänä sattui Savigny abbé Hardouinin tullessa olemaan saapuvilla. Nähdessään papin, hän ensin aikoi mennä, mutta uteliaisuus pidätti häntä. Mitähän tuolla kauhtanamiehellä olisi tälle kuolemaisillaan olevalle tytölle sanottavaa? Puhuneeko tuo synnistä, Jumalan vihasta ja helvetistä hänelle, jolla ei milloinkaan ole pahaa ajatusta ollut ja joka pian yhtä valkoisena ja saastuttamattomana kuin lumihöytyvä, ennenkuin se on ehtinyt maahan pudota, on tämän maailman jättävä?… Savigny itse ei uskonut taivasta eikä helvettiä, mutta hän uskoi hyvyyttä… tässä nuoressa tytössä hän oli ihaillut hyvyyttä, lempeyttä, hellyyttä ja samassa Lucettensa muistoa. Hän oli ihaellut vieläpä hänen heikkouttansakin, sillä hän oli noita väkeviä luontoja, joille heikkous tuntuu viehättävältä Ja nyt hän ei tietänyt, yhdistyisikö tuo sielu, vapautettuna aineen kahleista, yleiselämän suureen virtaan, vai oliko kaikki päättyneenä, kun viimeinen henkäys oli käynyt noiden kalpeitten huulien välitse, jotka vielä lempeästi hänelle hymyilivät… Hän ei muuta käsittänyt kuin sen yhden asian, että Céline oli kuolemaisillaan, ja että maailma hänelle toisen kerran tulisi tuntumaan tyhjältä.
Ja mitähän tuo pappi oli tietävinään enemmän kuin hänkään? Mitä valhetta hän aikonee ladella, lohduttaakseen Célineä kuolemassa? Millä tavalla hän pettänee ja houkutellee häntä turhia toivomaan?… Mitä myönnytyksiä hän tuolta heikolta olennolta vaatinee?… Savigny jäi häntä puollustamaan, jos tarve tulisi, tuon miehen kiusaamiselta.
Abbé Hardouin oli vast'ikään tointunut taudistaan, hänen kasvonsa olivat vielä sangen vaaleat sekä äänensä heikko. Hän tiesi siis puhua taudista ja heikkoudesta niinkuin se, joka itse on sitä kokenut. Savigny ihmetteli hänen yksinkertaista, ystävällistä käytöstänsä sekä suloista ääntään; etenkin häntä liikutti hänen omituisesti läpitunkeva ja kuitenkin lempeä katseensa, joka oli hänen sanojansakin ihanampi.
— Tämä mies ei ole mikään tekopyhä, sanoi hän itsekseen: eikä hän ole tyhmäkään… Mikä hän siis on?
Ja lähestyen häntä, hän jollakulla soimaavalla, mutta kuitenkin kohteliaalla tavalla kysyi:
— Kunnioitettava kirkkoherra, uskotteko, te Jumalaan?
Abbé Hardouin tiesi, mikä mies Savigny oli; Geneviève oli puhunut hänestä, ja hän tunsi hänen jaloutensa, hänen hartaan työnsä kansan hyväksi. Oi, jospa hänen olisi suotu voittaa tuo jalo, mutta eksynyt sielu ja viedä se Kristuksen luokse, jota hän väärin tuomitsi, vaikka vaelluksessaan hänen esimerkkiänsä seurasi.
Noita miettiessään abbé Hardouin oli noussut istualtaan, ja molemmat miehet seisoivat nyt Célinen vuoteen ääressä, katsoen toistansa silmiin, toinen vihamielisenä ja epäluuloisena, toinen täynnänsä palavaa rakkautta. Liikutuksissaan oli abbé Hardouin unohtanut vastata.
Savigny luuli, että kunniallisen miehen läpitunkeva katse oli saattanut papin hämille ja veti suutansa hieman ylenkatseelliseen hymyyn.
— Mikä teillä sitten on virkana, ell'ette Jumalaan usko?