Abbé Hardouin oli jälleen tointunut ja vastasi vakavalla äänellä:
— Niin, oikein, mikäpä minulla olisi virkana, jos en Jumalaan uskoisi… Hän on minun ainoa toivoni, ajatuksieni ainoa pakopaikka; jos emme uskoisi tuota ääretöntä rakkautta, joka lopuksi on saapa voiton, kuinka me voisimme kestää kolkossa taistelussa kaikkea pahaa vastaan, joka hallitsee sielussamme että ympärillämme maailmassa? "Ilman Jumalatta ei ole toivoa," sanoi apostoli. Ilman toivoa oleminen, on samaa, kuin jos olisi voimaa ja tahtoa vailla. Minä uskon Jumalaan kaikesta sydämestäni, kaikesta voimastani ja kaikesta mielestäni.
— Vaan kuinka olette oppinut häntä tuntemaan, tuota Jumalaa, johonka toivonne panette?… Noista vääryyksistäkö ja hirmuista, joita näemme ympärillämme kaikkialla maailmassa? Taikka tuosta näystäkö, joka on tässä silmäimme edessä?
Savigny osotti katseellaan Célineä, josta he olivat hiukan edemmäksi poistuneet ja joka sillä hetkellä vaivoin sai hengitetyksi.
— Vääryydenkö menestys ja itsekkäisyyden sekä raa'an väkivallan riemuvoitto, viheliäisyys, kärsimykset ja viimeksi kuolema… nuoko kaikki saattavat teitä Jumalaan uskomaan?… Minä puolestani olen ennen häntä uskomatta, muutoin minun täytyisi häntä vihata.
— Ja minä puolestani uskon Jumalaan vastoin kaikkia noita seikkoja, joita hän vihaa enemmän, kuin me saatammekaan vihata. Minä uskon Jumalaan sentähden, että kaikki, mikä tässä saastaisessa maailmassa on jaloa, kaunista ja puhdasta, on hänestä lähtenyt. Minä uskon Jumalaan, koska minun sieluni janoo häntä, ja minun ajatukseni ei löydä lepoa muualla kuin hänessä. Ja minä uskon Jumalaan sentähden, että hänen jumalallinen poikansa, eläen meidän elämäämme ja kuollen meidän kuolemalla, on osoittanut meille äärettömän rakkautensa.
— Minäkin kunnioitan ja ihmettelen teidän Kristustanne, vastasi Savigny, mutta hän on elänyt toisella ajalla ja toisissa oloissa kuin me… hän ei ole ryhtynyt ihmiskunnan suureen tehtävään, hän ei sitä tuntenut.
Minä luulen päinvastoin, että hän on päässyt sen perille: "Sinun pitää rakastaman lähimmäistäsi niinkuin itseäsi", eikö se juuri ole tämä jumalallinen käsky, joka tasoittaa kaikki ja joka käytäntöön pantuna uudestaan synnyttäisi maailman?
— Käytäntöön pantuna… eihän sitä ole harjoittanut eikä tule kukaan harjoittamaankaan muut kuin jotkut yksityiset henkilöt vaan, jotka eivät voi mitään suurta yleistä suuntaa vastaan. Siitä syystä me toiset pidämme oikeutta suuremmassa arvossa kuin laupiutta. Oikeus, näetten, ei riipu tunteista, vaan on järkähtämätön laki, jota ei kukaan voi välttää. Näinä viimeisinä aikoina minä olen oppinut ihmisiä tuntemaan… minä olen ollut tilaisuudessa näkemään heitä likeltäkin. Puolue-ihmiset ovat kaikki yhtäläisiä, itsekkäitä, turhamielisiä ja kunnianhimoisia. Joku harva panee itsensä alttiiksi kansan hyväksi, mutta useimmat ajattelevat vaan oman itseänsä, pyytäen nautintohaluansa tyydyttää!… Minä en heiltä enää mitään odota.
— Minulla taaskin on ollut peräti vastakkainen kokemus, vastasi abbé Hardouin. Minäkin olen näinä viimeisinä kuukausina nähnyt ihmisiä läheltä ja semmoisissakin, joilta en ole mitään odottanut, olen huomannut alttiiksiantamusta, uljuutta ja kärsivällisyyttä. Lieneekö maailmassa mitään kauniimpaa katseltavaa kuin tämä kansa, joka kerskailematta uhraa itsensä ja kärsii valittamatta?… Ja rikkaittenkin parissa, joille kärsimys on tuntematon asia, olen samoja kauniita avuja löytänyt!… Enkö ole nähnyt hienojen, helppoihin päiviin tottuneiden naisten, vieläpä nuorien tyttöjenkin viettävän öitä, päiviä turmeltuneessa ilmassa sairaitten ja haavoitettuin luona, hoidellen heitä ei ainoastaan huolellisesti vaan myös hellyydellä? Enkö ole nähnyt heidän antavan henkensäkin heidän edestänsä? Inhimillinen luonto on ilmaantunut minulle jalona ja ylevänä, todellakin Jumalan kuvana.