— Teidän puheessanne on totuuttakin, myönsi Savigny hiljaa; me olemme paljon hyvää ja paljon pahaa nähneet. Yhteiskunnan alimmaisissa kerroksissa, joita voisi kutsua sen maakerraksi, sinne kuin ei pääse koskaan ilmaa eikä valoa tunkeumaan, tapaamme uljuutta, kärsivällisyyttä, itsensä kieltämystä ja miehuutta niin suuressa määrässä, ettei kukaan voi sitä ajatellakkaan, ellei olisi sitä likeltä nähnyt.
— Minä uskon sen, minä tiedän sen, sanoi abbé Hardouin vakavasti.
— Koko meidän yhteiskunta painaa heitä; he ovat eläviä perustuskiviä uudenaikaisen yhteiskunnan suunnattomassa ehkä horjuvassa rakennuksessa. Kun kerta raitis ja vapaa tuulenpuuska pääsee heihin asti puhaltamaan, heitä ylentäen, silloin hirmuinen kangistus on tapahtuva… Koko elinaikani aion tehdä työtä, sitä hetkeä jouduttaakseni.
— Ja minä puolestani ahkeroitsen Jumalan avulla koko elinkauteni, saadakseni heitä tuntemaan hänen suurta rakkauttansa.
He puristivat toinen toisensa kättä ja erkanivat. Kumpainenkin heistä tunsi toisensa vilpittömäksi mieheksi, ja heitä yhdisti luja side, rakkaus ihmiskuntaan.
XXVI.
Muutamia päiviä oli kulunut siitä, kun abbé Hardouin ja Savigny olivat kohdanneet toisensa; huhtikuu lähestyi loppuansa, ja Célinen kuoleman hetki oli tullut. Ystävät olivat kokoontuneet hänen ympärillensä. Hän katsoi heitä kaikkia ja sanoi:
— Te olette olleet niin hyviä minua kohtaan… siitä minä kiitän teitä kaikkia. Isä, syleilkää minua.
Lebeau yritti nousta nojatuolista, jossa hän istui suruunsa vaipuneena, mutta hän ei voinutkaan, vaan purskahti katkeraan itkuun.
— Céline, pikku Célineni… enpä olisi uskonut, että sinä jättäisit minut yksin.