— No, ei se tähän kuulukkaan… Parempi vaan hänelle, jos kaikki ihmiset hänet unohtaisivat… ja kaikkein paras, jos hän olisi kuollut, ennenkuin hänestä tuli, mikä hän nyt on.
— Niin, kyllä tiedän… Céline kertoi, että teillä on ollut paljon murhetta hänestä, että hän on teistä luopunut ja että hän, kun kerran hänet löysitte, oli uudestaan karannut, koska hän ei tahtonut kunniallisesti elää ja työllään itseänsä elättää.
— Saattaisitteko te siis olla sisarena tuommoiselle kadotetulle tytölle, Geneviève?
— Enkö jo olekkin hänen sisarensa? Oi, Jacques! me tahdomme häntä etsiä, kunnes hänet löydämme… Me tahdomme pelastaa ja niin suuresti rakastaa häntä.
Geneviève oli pannut kätensä ristiin, ikäänkuin hän jo olisi rukoillut Augustinea antamaan itseänsä pelastaa, ja hänen kauniissa silmissänsä, jotka täynnä kyyneleitä Jacquesia katsoivat, loisti jumalallisen armahtavaisuuden säde.
Mitään vastaamatta Jacques surullisesti häntä katsoi.
Lapsiraukka… tokko hän ymmärsi, mitä tuossa lupasi? Eihän se mikään helppo asia ollut, rakastaa Augustinea!
— Jacques, alkoi Geneviève jälleen, tiedättekö, mitä Céline viimeisiksi sanoiksensa lausui? Sanokaa Jacquesille, että itsekkäisyys on elämän ainoa todellinen rumuus? Tuohon rumuuteen emmehän ainakaan me tahdo suostua.
— No, siltäpä olisinki itsekäs hylkiö, jos ottaisin teidän uhrinne vastaan.
Silloin Geneviève vuoroansa nousi ja, seisoen Jacquesin edessä, hän sanoi: