— Te tahdotte siis pakottaa minun sanomaan, että minä rakastan teitä?… No, Jacques, ymmärrättekö nyt vihdoinkin?

Kun Geneviève oli lausunut nuo sanat, rupesi Jacquesia niin väkevästi värisyttämään, että hänen täytyi käydä käsin tuolin nojaan kiinni, pysyäksensä pystyssä; hänestä tuntui, ikäänkuin väkevä aalto olisi vienyt hänet muassansa ja heittänyt aavalle merelle. Mutta kuitenkaan hän ei vielä ollut voitettu, vaan katsoa tuijotti Genevièveä miltei hämmästyksellä.

Tämä vaati häntä istumaan ja istui itse vastapäätä häntä.

— Kuunnelkaa te nyt vuoroanne minua, sanoi hän. En enää huoli kertoa, mitä jo äsken teille lausuin. Minä uskon, että olisin teihin rakastunut, jos missä tahansa olisin teidät nähnyt, vaikkapa vielä olisitte ollut noita joutilaita miehiä, joita joskus olen sattunut maailmassa näkemään, ja jotka ovat minulle niin vastenmielisiltä tuntuneet. Heti kun teidät näin, minusta tuntui, ikäänkuin pienestä pitäin olisin teitä rakastanut, ja teidän kuvanne sydämmessäni säilyttänyt, tuntuipa minusta, ikäänkuin teillä olisi ollut oikeus minuun. Te olette mies, samoin kuin isännekin oli. Te olette yksi niistä, joidenka elämä on työllästä, joilla on paljon huolta ja vähän iloa. Minun sydämeni on aina ollut heidän kanssansa; olen aina tuntenut, että sittenkin kuulun heihin, mutta ymmärtäkää asia oikein: jos en ruvennutkaan noista syistä teitä rakastamaan, niin te kuitenkin niiden kautta olette minulle vielä rakkaampi, eikä se siis voi minulle uhraukselta tuntua.

— Te olette niin nuori, ette tiedä, mitä teette.

— Kun on elänyt tämmöisen vuoden, kuin tämä viimeinen on ollut, niin ihminen ei enää ole nuori. Käyköön kuinka tahansa, ja jos te ette huolikkaan minusta, niin minä kuitenkin aion elää niiden parissa, jotka kärsivät puutetta… Rakkaudesta Jumalaan menee moni nainen luostariin, enkö minäkin siis voisi uhrata hänelle elämääni!… Kuitenkin minä mielelläni olisin onnellinen, koska en usko, että Jumala suotta määrää meitä kärsimään.

Ja hän hymyili Jacquesille niin suloisesti, ettei tämä enää voinut vastustaa.

— Geneviève, Geneviève… minun kevätruusuni… minun armaani… hellästi rakastettuni…

Rouva de Préal ei ollut oikein terve ja pysyi sen vuoksi huoneessansa. Hän ihmetteli hiukan, ettei jo saanut tytärtänsä nähdä, koska Felicie oli sanonut hänen jo tulleen sekä kertonut Célinen kuolemasta, kuitenkaan mitään muuta mainitsematta.

— Vai on hän nyt vihdoin kuollut, tuo tyttöraukka, sanoi rouva de Préal, kun Geneviève astui sisään. Olihan kuolema onneksi hänelle itselleen sekä hänen omaisillensa. Enkä minäkään sitä pahaksu, koska sinulla ei nyt enää ole syytä mennä tuohon paikkaan, missä sinun piti olla semmoisessa seurassa, joka ei ensinkään ollut sinulle soveliasta. Saatat olla tyytyväinen itseesi, ettäs olet ollut hyvä hänelle ja sulostuttanut hänen viimeisiä elonpäiviänsä; onhan se todistuksena, että sinulla on halu tehdä hyvää. Céline oli kyllä viehättävä ja ansaitsi kaikkea hyvää, mitä hänelle osoitettiin; mutta hänen omaisensa eivät ole hänen vertaisiansa, ja sentähden toivon, että sinä keskeytät kaiken yhteyden tuommoisten ihmisten kanssa.