— Céline oli minun ystäväni, ja minä lupasin hänelle osoittaa ystävällisyyttä hänen isäänsä kohtaan.
— Sopiihan meidän lähettää Felicie katsomaan, tarvitseeko hän jotain, mutta sinä et enää saa sinne palata. Sinulla on niin omituinen tapa puhua, lapseni. Olet ollut tuon tyttöparan ystävänä, vaan eihän hän saattanut sinulle ystävänä olla.
Geneviève ei huolinut pitkittää tuota hienoa aate-selitystä, vaan tuli äitinsä viereen istumaan ja sanoi:
— Äiti, joko te olette kylliksi terve, voidaksenne tulla hetkeksi pieneen saliin? Herra Jacques Marceau on siellä.
— Herra Jacques Marceau, kuka hän on?… kysyi rouva de Préal, jolle tämä nimi kyllä paljon puhui, mutta joka ehdottomasti koetti olla sitä muistamatta.
— Hän on se, joka teitä ennen otti minut kasvattaaksensa, äiti, minun isoveljeni, jota niin paljon rakastin… Minä näin hänet Roncevalissa, senhän te tiedätte, koska minä sen teille sanoin… Mutta vasta illalla ennen sieltä lähtöänsä, hän vasta ilmoitti, kuka hän oli.
— Sekin oli kyllä hävyttömästi tehty… Missä sinä sittemmin olet häntä nähnyt?
— Célinen luona, äiti.
— No, Jumala varjelkoon!… Ja minä joka itse laskin sinut sinne menemään!… Kuinkahan olinkaan noin sokea?… Enkö sinulle sanonut, että siellä tulisit tapaamaan ihmisiä, joiden kanssa sinulla ei sovi olla mitään tekemistä. Ja mitä tuo Jacques Marceau minulta tahtonee? Rahaa epäilemättä.
Tämä solvaus jäi kuulematta, tai ainakaan Geneviève ei ottanut sitä korviinsa, vaan alkoi jälleen vakavammalla äänellä: