— Äiti, minä esittäisin häntä sulhasenani… ainakin silloin, kun olemme saaneet teidän suostumuksenne.
— Tyttö on menettänyt järkensä, hän on tottamar hullu… huusi rouva de Préal, niin pian kuin sai puhutuksi.
Ja hän soitti rajusti.
— Mene sanomaan tuolle miehelle, joka on pienessä salissa, että minä en tahdo ottaa häntä vastaan, ja laske hänet heti paikalla menemään… Taikka jää tänne, minä menen itse.
Mutta hämmästyksestä ja kiukusta, ehkä myöskin heikkoudesta taudin jälkeen häntä alkoi niin kovasti värisyttää, että hänen jälleen täytyi käydä istumaan ja sallia Felicien mennä.
Tämäpä tiesi, miten oli menetteleminen, ja laskiessaan Jacquesia ulos, hän sanoi sukkelaan:
— Antakaa minulle asunto-osoitteenne ja sanokaa, missä saan teitä kohdata, jos minulla olisi jotain teille ilmoitettavaa.
Rouva de Préal pysyi liikkumattomana eikä lausunut sanaakaan, kunnes kuuli oven Jacquesin perästä suljettavan. Sitte hän kääntyi Genevièveen:
— Luulen maar, että tämän kauhean talven tapaukset ovat tehnet sinut kipeäksi, sanoi hän jääkylmästi. Niin pian kuin tämän puuskauksen perästä rupean tästä jaksamaan, niin me ehkä jo yli-huomenna lähdemme maalle. Sitä ennen sinä et saa mennä ulos.
— Äiti, sanoi Geneviève lempeästi, minä olen pahoillani, että olen saattanut teille murhetta, mutta kuitenkin tahdon antaa teille tiedoksi, että pidän itseäni Jacques Marceau'n kihlattuna morsiamena ja etten koskaan mene kenellekään muulle vaimoksi.