— Saadaanhan nähdä, sanoi rouva de Préal kiivaasti.
Muutaman päivän perästä he lähtivät Parisista, vähää ennen kun tuo kauhea taistelu toukokuussa alkoi.
Mahdotonta on sanoa, mitä Geneviève kärsi tuolla hirmuisella viikolla, vaikka hän ei tarvinnutkaan nähdä noita turmiollisia tulipaloja eikä kauheaa verenvuodatusta. Päivällä hän koki itseänsä hillitä ja oli tyynen näköinen, mutta koko yöt hän itki, niin että sydämmensä oli tuskasta pakahtumaisillaan.
Voi tuota kansaa, jota hän niin suuresti rakasti… voi noita rikoksellisia ja harhaan joutuneita, noita sodan uhreja… Kuinka he tuossa hirmuisessa veren kuohussa taisivat toinen toistansa tunteakaan… Rakastaa heitä kaikkia… rukoilla heidän kaikkien puolesta… antaa sydämensä sääliväisyydestä sulata… muuta hän ei voinut tehdä näin kaukana maalla, jossa hän itse eli tuskaa tuottavassa hiljaisuudessa ja turvallisuudessa. Ja mitähän Jacques mahtoi tehdä? Mihinkä hän on joutununna?
Tämä tietämättömyyden tuska eneni enenemistänsä ja kävi päivä päivältä sietämättömämmäksi.
Ensimäisenä päivänä kesäkuuta Felicie sai luvan lähteä Parisiin, saadakseen tietoja äidistään, joka oli sinne jäänyt.
Kun hän seuraavana päivänä palasi, loistivat hänen kasvonsa ilosta, ja hän haki heti tilaisuutta puhutellaksensa Genevièveä kahden kesken.
— Hän elää… minä näin hänen… hän on terve, mutta ei sano voivansa milloinkaan unhottaa noita kauheita tapauksia, joidenka muisto tulee häntä ikäpäivänsä vaivaamaan.
Geneviève syleili Felicietä innnostuksella.
— Kuinka sinä olet hyvä, ja kuinka minä pidän sinusta! Mutta miksi et edeltäpäin minulle ilmoittanut, mitä aioit tehdä? Minulla, olisi ollut asiaa hänelle.