— Entä jos en olisikaan häntä löytänyt?
— Oi, Felicie, kuinka minä olen onnellinen! Minä aloin jo ymmärtää, että voisi murheestakin kuolla.
— Sitä paitsi minä ajoinkin teidän asianne, jatkoi Felicie hymyillen.
— Mitä hänelle sanoit?
— Minä kehotin häntä odottamaan ja toivomaan.
— Odottaa, toivoa, tahtoa, uskoa… sanoi Geneviève. Jumala on meidän puolellamme.
XXVIII.
Suvi kului ikävästi. Rouva de Préal, joka yhä oli kipeänä, liikkui tuskin huoneestansa eikä ollut muistavinansakaan, mitä ennen heidän maalle muuttoansa oli tapahtunut. Jacquesin nimeä ei milloinkaan mainittu, eikä hän ollenkaan puhunut menneen talven tapauksista.
Geneviève hoiti äitiänsä mitä hellimmällä huolella, mutta heidän keskinäinen välinsä oli tuskallista ja hankalata. Geneviève huomasi tuon tuostakin, kuinka hänen äitinsä tiedustellen häntä silmäili, ikäänkuin tutkiaksensa hänen sielunsa peräisimpää pohjukkaa.
Eräänä päivänä hän ei voinut olla kysymättä: