— Äiti, minkä vuoksi minua noin katsotte? Olen valmis vastaamaan, jos te mitä tahdotte tietää.
— Ei, vastasi rouva de Préal, älä mitään virka, en minä tahdo mitään tietää.
Rouva de Chabrand tuli Roncevaliin tavallisella ajalla. Häntä vaivasi jäsenten särky enemmän kuin milloinkaan ennen, ja hänen mielensä oli entistä vielä kärttyisempi, kiivastunut kun oli yleisten tapausten huonosta menestymisestä ja vielä enemmän omain hankkeittensa tyhjäänraukeamisesta. Hän oli myös vihoissaan siitä, että rouva de Préal oli kipeä, ja salli vaan vastahakoisesti Genevièven hoitaa itseänsä, kiusaten tyttöparkaa moitteilla ja nuhtelemisella, jotka olivat neulan kärkeä terävämmät. Tarvittiin todellakin paljon kärsivällisyyttä sitä kaikkea kärsimään: mutta Genevièvellä oli sydämessä aarre kätkettynä, joka ehtymättä lempeyttä uhkui; hän rakasti ja tiesi olevansa rakastettu. Jos nykyinen aika olikin ikävää, niin hän toivoi tulevaisuutta, semmoisena kuin hän sen mielessään kuvaili, tulevaisuutta, joka ei suinkaan tarvitsisi olla kärsimystä ja itsensäkieltämistä vailla, sillä juuri ne olivat Genevièven mielestä tarpeellisia hänen onneensa. Hän kuvasi sitä niin onnelliseksi, tuota heidän elämistänsä kahdenkesken Jacquesin kanssa, vaikka se olisikin kurjaa, niinkuin Jacquesin oli tapana sanoa; mutta mitä siitä; riippuihan koko heidän onnensa toinen toisestansa! Geneviève kuvaili mielessään, kuinka he tulisivat jakamaan onnestaan noille ilottomille olennoille, jotka elivät heidän ympärillänsä, kuinka he aina olisivat alttiit auttamaan, lohduttamaan ja omastansa antamaan… Epäilemättä heillä ei olisi paljon kultaa eikä hopeata antaa, mutta hänelle muistui mieleen Savignyn lause: "Jos te tasaatte minulle leipäpalasenne, niin teette minut paremmaksi ihmiseksi."
Genevièven ijällä ihminen ei epäile tulevaisuutta eikä malttamattomasti pyydä unelmiensa toteuttamista jouduttaa. Kaukainenkin onni on jo riittävä, koska se kirkastuttaa synkimmänkin nykyisyyden. Vanhempana ihminen käy vaativaksi ja malttamattomaksi: hän rupeaa epäilemään ja levottomuus sekä jonkunmoinen käsittämätön ahdistus alkavat hänen sydäntänsä kalvaa. Tämä ahdistus oli Jacquesillekin tuttu. Siitä ihanasta hetkestä saakka, jona hän vähäsen oli ottanut onneansa vastaan, hän ei enää uskaltanut siihen luottaa.
Hänen elämänsä oli jälleen ruvennut kulkemaan entistä, yksijonoista juoksuansa; se, mikä oli tapahtunut tuon kauhean viikon edellä, tuntui hänelle oudolta ja taivaalliselta unelmalta, jota hän jonakuna myrskyisenä yönä luuli nähneensä, ja Célinenkin muisto kävi hänelle väliin epäselväksi. Lebau oli muuttanut pienestä asunnostaan, jossa hän niin kauan oli elänyt sekä ollut, ja hänellä oli nyt yksi huone samassa talosta, jossa rouva Gregoirekin asui. Hän oli suuresti vanhentunut ja tykkänään antautunut tuon lihavan vaimon haltuun, joka entistänsä enemmän itki ja kelvollisuuttansa kerskaeli.
Jacques aina väliin kävi Lebauta tervehtimässä, mutta rouva Gregoire kohteli häntä jäykästi; hän ei milloinkaan ollut rouvan mielisuosiota voittanut.
Hän tunsi itsensä kauhean yksinäiseksi. Tokko hän olisi itseänsä siksi tuntenut, jos olisi tietänyt, että Geneviève piti itseänsä hänen omanansa ja alinomaa häntä ajatteli.
Aika ei käynyt Genevièvelle pitkäksi. Aamusilla, ennenkuin rouva de Préal oli soittanut, opetteli hän Felicien avulla vaatteitten leikkaamista, ompelemista, pesemistä y.m.; ja koska kyökkipiika, joka tuota uutteruutta ihmetteli, näytti ymmärtäväiseltä, rupesi Geneviève hänen johdollansa opettelemaan ruoan-laitostakin.
— Mitäpä teidän, neiti Geneviève, joka olette hieno nainen, tarvitsee tuommoista tehdä? Sillä te vaan pilaatte käsiänne, muistutti häntä kyökkipiika.
— Anna minun tehdä, koska se minua huvittaa, vastasi Geneviève ja iski silmää Felicielle, joka salamyhkää hymyili, ja sitäpaitsi ei tiedäkään, mitä maailmassa vielä voi tapahtua.