— Siinä olette oikeassa; mutta eihän näytä aivan mahdolliselta, että teistä kyökkipiikaa tulisi. Antakaa minun nostaa pata… se on ylen raskas teille.
Mutta Geneviève nosti nauraen pataa, ikäänkuin hänellä ikäpäivinänsä ei olisi ollut muuta toimitettavana, ja Felicie sanoi ilkamoiden:
— Totta tosiaankin, neiti, voisittehan te milloin tahansa ruveta talouttanne itse hoitamaan, jos se vaan päähänne pistäisi.
— Minkä vuoksi Geneviève kyökissä oleskelee, ja mitä hänellä on ruokalaitosten kanssa tekemistä? kysyi rouva de Chabrand. Hän tulee sukuunsa, siitä saatte olla varma. Et sinä suinkaan liene tarkoittanut saada kasvattityttärestäsi kyökkipiikaa, mutta näyttääpä siltä, että luonto vetää.
— Antakaa hänen vaan koettaa, äiti, vastasi rouva de Préal. Eihän se naista vahingoita, vaikka kaikkea osaakin.
— Porvari-aatteita nuo tuommoiset, sanoi rouva de Chabrand ylenkatseella.
— Kuitenkaan eivät meidän isoäitimme, kun he hirmuhallituksen aikana myivät kasviksia, taikka maalasivat viuhkoja Lontoossa eli Amsterdamissa, luultavasti olisi paheksuneet, vaikka olisivat olleet taitavia ruoan-laitoksessakin.
— Sinun isoäitisi istuivat epäilemättä hirmuhallituksen aikana levossa ja rauhassa jonkun Saint-Denis-kadun varrella olevan kauppapuodin oven kynnyksellä sukkaa kutoen, eikä mikään heitä estänyt patojansa mielensä mukaan hoitamasta. Mitä minun isoäitiini tulee, niin hänellä oli uskollinen palvelija, joka olisi antanut hakata itsensä vaikka kappaleiksi hänen edestänsä, eikä suinkaan olisi sallinut hänen li'ata kauniita käsiänsä. Sitä kerrottiin meidän seurapiirissämme muinaistarinana.
Meidän aikaan semmoista ei voisi tapahtua, vastasi rouva de Préal, ajatellen tuota epälukuista joukkoa kamari-neitsyjä, jotka rouva de Chabrandin palveluksessa olivat seuranneet toisiansa, ja joista ei yksikään olisi antanut hänen edestänsä hakata itseänsä kappaleiksi. Kuitenkin on myönnettävä, että he kaikki, rouva de Chabrandin kertomuksen mukaan, olivat oikeita ilkiöitä.
Tänä vuonna palattiin varhain Parisiin, sillä rouva de Préal, jonka terveys huononi huononemistaan, tahtoi tavata lääkäriänsä ja myöskin Genevièven suhteen kysyä neuvoa herra Bousquet'ilta. Hän ei vielä ollut puhunut yhdellekään ihmiselle koko asiasta, eikä ollut tahtonut kirjoittaa siitä neuvonantajallensa, koska muka sillä pelkäsi tekevänsä tämän kamalan jutun, joka väliin tuntui hänelle iljettävältä unelmalta, tärkeämmäksi, kuin se olikaan. Joskus häntä halutti sanoa tyttärelleen: "Lapseni, sanoppas, että minä olen nähnyt pahaa unta." Mutta silloin häntä pidätti Genevièven katse, joka noista hänen kauniista, totisista ja julkisuorista silmistänsä jo edeltäpäin selvästi hänelle vastasi: