— Ei mikään sen todellisempaa ole. Minä rakastan häntä ja olen hänen omansa.
Kun viisas herra Bousquet sai kuulla tuon uutisen, jonka hänen sukulaisensa jotensakin epäselvällä tavalla hänelle kertoi, hän vaan nosti olkapäitänsä.
— Onko mahdollista, että tuommoinen hullutus on voinut saattaa teitä kipeäksi!… Eihän se muuta ole kuin pienen tytön runollisia juonia…
— Minä puolestani luulen sen olevan todenperäsempää laatua, vastasi rouva de Préal, puoleksi rauhoitettuna, puoleksi hänen ivastaan suuttuneena.
— No, koetelkaapas häntä… Sanokaa, että hän saa tehdä, kuinka tahtoo, mutta että myötäjäisistä ja perinnöstä ei voi olla puhettakaan moiselle kiittämättömälle. Saadaanpa sitte nähdä, huoliiko tuo komea sulhanen sitten enää hänestä.
En tiedä, mitä tuo häneen vaikuttaisi, mutta Genevièven suhteen ainakin voin ta'ata, että se on hänelle aivan yhdentekevää. Hänen luontonsa on aina ollut haaveksiva.
— Niin, saadaan nähdä. Onhan sangen mukavaa olla haaveksivaisena, niin kauan kuin se ei mitään maksa; mutta kun oma voitto tulee kysymykseen, niin nuo suuritunteiset ihmiset osaavat laskea lukua yhtä hyvin kuin me muutkin. Mutta saadaanhan nähdä.
Kuitenkin kun rouva de Préal, päättäen noudattaa tätä viisasta neuvoa, ilmoitti Genevièvelle, ettei hän tulisi saamaan ainoatakaan sou'ta perinnöksi, jos menisi naimisiin Jacques Marceaulle, niin hänen tyyni käytöksensä selvään osoitti, että tämä keino ei mitään vaikuttaisi.
— Äiti, hän sanoi, en minä teidän suostumuksettanne mene naimisiin: mutta siitä voitte olla vakuutettuna, että emme hetkeksikään viivyttäisi naimistanne, ellei kiitollisuus ja rakkaus teihin olisi kysymyksessä.
Sitte päätti herra Bousquet itse puhutella Genevièveä, vakuutettu kuin oli, että asia paremmin häneltä kuin rouva de Préalilta onnistuisi: sillä, arveli hän, eivät naiset taida järkevästi puhua eivätkä perusteita ja syitä taitavasti esitellä. Tässä keskustelussa, joka kesti kokonaisen tunnin, ja jossa herra Bousquet laski laajalleen kaiken kaunopuheliaisuutensa, jotta häntä itseäkin kummastutti, Genevièvellä ei ollut muuta neuvoa kuin kuunnella, ja hän olikin niin totisen näköinen, että puhuja jo rupesi parastakin toivomaan. Ilomielin hän siis päätti puheensa, sanoen: