— No, joko nyt vihdoin myönnyt, lapseni? Sinä siis ymmärrät, että se olisi hulluutta ja ihan vastoin sinun etujasi sekä häpeä kaikkein ihmisten silmissä, jos itseäsi sillä tavoin käyttäisit.
— Entä Jumalan silmissä? kysyi Geneviève tyynesti.
— Jumalan silmissä? toisti herra Bousquet hiukan ällistyneenä. En minä tässä ole Jumalan-sijaisena puhumassa; mutta kuitenkin tohdin vakuuttaa, ettei Jumala sitä hyväksyisi, jos sinä saattaisit hyväntekijäsi sydämen murheesta pakahtumaan.
— En ymmärrä, minkä vuoksi hänen sydämensä siitä pakahtuisi. Eihän hänen sydämensä tässä niin suuresti ole kysymyksessä, vaan pikemmin hänen ennakkoluulonsa sekä vanhat tavat. Mutta minä en aiokkaan mitään tehdä, ellen saa häneltä lupaa.
— Ja sitä et milloinkaan tule saamaan, et milloinkaan, niin kauan kuin hänessä vähänkin henkeä on… sen takaan. Eikä minulla enää ole muuta lisättävää kuin yksi ainoa asia, joka sinun on tärkeä tietää: rouva de Préalin testamentti on hänen asian-ajajansa hallussa; minä olen häntä siihen neuvonut, siinä kaikki.
Kun Geneviève tuli ulos pienestä salista, jossa tätä keskustelua oli pidetty, hän kohtasi Felicien, joka kuiskasi hänen korvaansa:
— Minä olen hänet nähnyt, työstä palatessansa hän tuli minua vastaan.
— Ja mitä hän sanoi sinulle? kysyi tyttö ihastuneena.
— Minä puhuin ensiksi hänelle. Minä sanoin: Älkää käykö alakuloiseksi. Ottakaa mielilauseeksenne nämä kolme sanaa, jotka minä hänen puolestansa teille luettelen: "Toivoa, uskoa, luottaa." Silloin hän vastasi: "Sanokaa hänelle, että minä toivon ja pyrin tullakseni hänelle otolliseksi."
— Minäkin puolestani pyrin tulla hänelle otolliseksi, sanoi Geneviève ilosta säteillen.