XXIX.
Syksypuoleen rouva de Préal kovin rupesi huononemaan. Hän sairasti maksa-tautia, joka tuon tuostakin tuotti hänellä kovia kipuja. Geneviève hoiti häntä yöt päivät ja soi itselleen tuskin hetkeksikään lepoa. Felicien avulla hän koki vastustaa tautia kaikilla lääkärin määräämillä keinoilla ja huojentaa kipuja kaikilla, mitä hänen rakastava sydämensä ja naisellinen luontonsa suinkin osasi keksiä. Hän äkkäsi vähimmänkin viittauksen ja oli heti pystyssä, jos häntä kuinka hiljaa kutsuttiin, — ei yksikään taudinoire jäänyt häneltä huomaamatta, ja pienintäkin tuskaa hän hellällä huolella koetti lieventää.
Rouva de Préal ei olisi ottanut mitään vastaan muiden kuin Genevièven kädestä ja näkyi hänestä riippuvan ikäänkuin kipeä lapsi äidistään. Kun hän oli hiukan parempi, huoletti häntä Genevièven kalpeus, hänen unettomat yönsä sekä ylellinen rasituksensa; mutta kun kipu jälleen pääsi valloilleen, ei hän enää joutanut muuta muistamaan, kun pitää tyttärensä kädestä kiinni ja kuulla hänen äänensä kuiskaavan lohdutuksen sanoja. Kaikki, jotka näkivät Genevièven noin äitiänsä hoitelevan, ihmettelivät hänen ääretöntä rakkauttansa. Rouva de Chabrand yksin ajatteli hänestä pahaa. Ainoastaan semmoisen ihmisen mieleen olisi niin ilkeä ajatus voinut johtua, jonka sydän oli elinkautisesta itsekkäisyydestä kovettunut.
Kun herra Bousquetkin muutamana päivänä ihmetteli Genevièven väsymätöntä uskollisuutta, sanoi rouva de Chabrand, ilkeästi nauraen:
— Niin, onhan hän uuttera perinnön hankkimisessa.
Rouva de Préalin suuret kivut sekä hänen vaarallinen tilansa olivat pelastaneet hänen tätinsä orjuudesta, ja hän oli kieltänyt rouva de Chabrandia tulemasta hänen kamariinsa. Tämä ei sinne pyrkinytkään, sillä hän ei mielellänsä nähnyt kenenkään kärsivän kipuja, koska hän vihasi kaikkea, mikä hänelle kuolemaa muistutti: kuitenkin loukkasi tämä kielto häntä suuresti ja joka kerta, kun hän näki Genevièven, viskeli hän hänelle joitakuita pisteleväisiä sanoja.
Kerta hän Genevièven kuullen sanoi herra Bousquetille:
— Joko rouva de Préal on haettanut asianajajansa… Sehän nyt olisi vähintä, mitä hän voisi tehdä, osoittaakseen kiitollisuuttaan noin hellästä rakkaudesta.
Geneviève ei heti ymmärtänyt noiden sanojen tarkoitusta, mutta niin pian kuin asia tuli hänelle selväksi, loi hän vanhaan rouvaan niin halveksivan katseen, että tämä tunsi itsensä varsin pieneksi tuon nuoren tytön rinnalla. Tämä nöyristyminen ei suinkaan lisännyt hänen rakkauttansa Genevièveen.
Eräänä päivänä, kun rouva de Préal tunsi itsensä hiukan paremmaksi, katsoi hän Genevièveen ja kysyi.