— Rakastatko häntä vieläkin?
Genevièven suuret, kyyneleiset silmät vastasivat hänelle selvemmin kuin mitkään sanat.
Rouva de Préal käänsi kasvonsa:
Kun hän sai kivultansa hiukan loma-aikaa, ajatteli hän lakkaamatta kasvattityttärensä tulevaisuutta. Mihinkähän lapsiparka joutuisikaan, jos häneltä äiti kuolisi?… Rouva de Préalilla ei ollut sen likeisempää sukulaista kuin rouva Chabrand, mutta ajatellessaan, että hänen täytyisi jättää Geneviève tämän haltuun, häntä alkoi värisyttää. Oi, jospa Jumala Genevièven tähden vieläkin soisi hänelle hiukan elonaikaa! Nähtyänsä kuoleman niin läheltä, hän oli saanut peräti toisen käsityksen elämästäkin.
Geneviève ei vähintäkään arvannut äitinsä ajatuksia; hänellä ei ollut muuta mielessä kuin sairaan kärsimykset, ja hän rukoili, että Jumala vielä antaisi hänen elää, jotta tyttärensä saisi tuottaa hänelle niin suurta iloa, kuin suinkin voisi, sillä kuten kaikki helläsydämiset ihmiset, hänkin nuhteli itseänsä, että ei ollut häntä kylliksi rakastanut, sekä tunsi, ettei hän siinä vähässä ajassa, kuin hänen äidillänsä vielä oli elettävänä, voisi kyllin rakkauttansa osoittaa. Hän ei enää laskenut tuntia eikä päiviä, ei hän tuntenut väsymystä eikä vaivoja; hän ajatteli yhä vaan äitiänsä, ja tuskinpa hän muisti Jacquesiakaan, joka kuitenkin hänen sydämensä perimmässä pohjukassa aina oli läsnä.
Joulukuun keskipuoleen kävi tauti yhä ankarammaksi. Kaksi päivää ja kaksi yötä seisoi Geneviève äitinsä vuoteen ääressä, väliin hänen tuskiansa lievittääksensä, nostaen häntä istumaan, toisinaan pyyhkien hänen otsastaan kalman hikeä tahi kuiskaten hänen korvaansa jonkun hellän sanan. Jos sairas sai hiukan lepoa tahi kävi uneen, pysyi Geneviève vaikka kuinka väsyttävässä asemassa, ennenkuin liikunnollansa olisi häntä häirinnyt. Hiljaisella äänellä Felicie rukoili häntä menemään hetkeksi levolle; toinen ei ottanut tätä pyyntöä korviinsakaan.
Kolmannen päivän aamupuoleen hän säikähti, kun näki, minkä hävityksen yhden yön kuolemantuska oli sairaan kasvoissa matkaan saattanut. Hämmästyneenä Felicie oli jäänyt sängyn jalkopäähän seisomaan.
Avaamatta silmiään, rupesi rouva de Préal yht'äkkiä puhumaan:
— Täytyy tuottaa hänet tänne heti paikalla, sanoi hän heikommalla äänellä.
Hän oli tuskin ennättänyt lausua nämä sanat, ennenkuin Felicie jo riensi ulos huoneesta.