— Kuka täytyi tuottaa, rakas äiti? kysyi Geneviève.
— Asian-ajaja, lapseni… Nyt on vielä aikaa.
— Ei, ei rakas äiti! Älkää tuommoista murehtiko… Sanokaa vaan, että te annatte minulle anteeksi, kun olen tehnyt teidän tahtoanne vastaan ja siunatkaa meitä.
Mutta sairas oli jälleen mennyt horroksiin. Geneviève pysyi liikkumattomana hänen vuoteensa ääressä, vaikka suonenveto teki hänen asemansa sietämättömän hankalaksi. Hänen sydämensä oli täynnä tuskaa. Herättäisikö hän kuolevaista, saadakseen kuulla tuon sanan, joka oli pyhittävä hänen rakkauttansa ja tulisi olemaan siunauksena hänen tulevaisuudellensakin?… Ei, se olisi itsekkäisyyttä… täytyi jättää hänet rauhaan, koska hän ei näyttänyt kärsivän, ja vähinkin liikutus voisi matkaan saattaa muutoksen.
Tällä tavalla kului kokonainen tunti. Tuon tuostakin rouva de Préal hiukan liikahti ja avasi puoleksi silmiään, mutta sitte hän jälleen vaipui tunnottomuuteensa.
Geneviève ei kääntänyt silmiänsä noista kalvan kalpeista kasvoista, jotka muuttuivat yhä jäykemmiksi. Hänen kyyneleensä valuivat tuolle vahankarvaiselle otsalle, eivätkä nuo kangistuneet kasvot siitä enää vavahdelleet.
Ovi aukeni; kaksi henkilöä astui sisään Ajatuksiinsa vaipuneena Geneviève ei kääntänyt päätänsäkään; mutta kun hän nosti silmänsä, näki hän Jacquesin seisovan vuoteen jalkopäässä. Sitä hän tuskin ihmettelikään… Olihan luonnollista, että Jacques tämmöisenä hetkenä oli häntä läsnä! Ei kumpikaan heistä sanaakaan virkkanut, heidän silmänsä olivat luotuina kuolevaan.
Vihdoin hän hiukan liikahti.
— Joko hän on täällä? kysyi hän.
— Ei, äitikulta, vastasi Geneviève hiljaisella, mutta kuitenkin aivan selvällä äänellä, ei asian-ajaja ole täällä. Mutta se onkin tarpeetonta, älkää nyt, rakas äiti, huoliko sitä ajatella. Jacques Marceau on täällä. Äiti, sanokaa, että siunaatte meitä.