— Taikka pikemmin himmeätä, vastasi tuo kauniitten käsien ihailija. Minä puolestani rakastan semmoista puhetta, joka voi minua liikuttaa. Mitä hyötyä minulla siitä on, jos tulen semmoista saarnaajaa kuulemaan, joka ei voi minua itkettää. Sehän ihan sama asia on, kuin jos kävisin ikävää murhenäytelmää katsomassa.
Geneviève tuskin kuunteli tätä keskustelua; hän seurasi silmillään tuota nopein askelin kulkevaa miestä, jonka sanat olivat tunkeutuneet hänen sydämensä syvimpään pohjukkaan. Tähän päivään saakka hän ei koskaan ollut niiden vertaista kuullut, ja kuitenkin hän niissä tapasi omat ajatuksensa; kuunnellessaan tätä saarnaa, hän oli jälleen löytynyt oman itsensä.
Tämä saarna oli puhdasta evankeliumia, äärettömän rakkauden evankeliumia, josta hänellä lapsuudessa oli joitakuita aavistuksia ollut. Jäätyään kahden kesken äitinsä kanssa vaunuihin, hän sanoi:
— En minä milloinkaan ole kuullut kenenkään puhuvan niinkuin hän puhuu. Joka sana on painava ja elää, se tunkee sydämeen ja koskee omaatuntoa. Tämä saarnaaja on ihminen, joka toista ihmistä puhuttelee, eikä mikään puheentaituri.
Rouva de Préal ihmetteli. Kuinka oli mahdollista, että Geneviève, jota eivät kauniimmat esitelmät olleet innostuttaneet, nyt ihaili tätä outoa miestä, joka oli sekä mainetta että taidonlahjoja vailla!… Mikä hänessä oli, joka tyttöä noin miellytti ja tuommoisen liikutuksen oli hänessä herättänyt? Rouva de Préal ei voinut sitä ymmärtää. Hänen kasvattinsa oli hänelle elävä arvoitus.
Tästä päivästä alkaen Geneviève ei enää ollut sama tyttö kuin ennen. Läksyt, kilpailut ja ymmärryksen tahi muistin harjoitukset eivät enää häntä tyydyttäneet. Hän oli kuullut oudon ja kuitenkin tutun äänen sanovan: "Ihmiselämässä on muutakin, kuin minkä sinä tähän saakka olet nähnyt; se voipi olla avarampi ja jalompi kuin olet aavistanutkaan; sillä on toisia näköaloja kuin ne, joihin sinun ajatuksesi ovat olleet rajoitettuina, ja moni-sointuisempia säveleitä, kuin mitä sinä milloinkaan olet kuullut. On olemassa maailma, johonka sinä et ole tunkeutunut, josta et vielä ole vilahdustakaan nähnyt…" Tämä tuntematon ja kuitenkin tuttu ääni, jonka hän lapsena himmeästi oli kuullut, puhui hänelle kieltä, joka teki hänet samalla kertaa murheelliseksi ja ihanan onnelliseksi.
Se oli hänen sielunsa ensimäinen yhtyminen ihanteen kanssa.
Samaan aikaa runous täydessä ihanuudessaan avasi hänelle aarteensa. Eräänä päivänä kun hänen opettajansa oli antanut hänelle selitettäväksi yhden suuren runoilijamme jaloimmista runoelmista: "Jumala on aina läsnä…" astui hän tuntikaudet edestakaisin huoneessansa, kertoen runon joka värsyä ja vuodattaen kyyneleitä. Tämä oli alku uuteen elämään, tuohon nuoruuden voimakkaasen, uhkuvaan ja samalla kertaa syvään elämään, joka ihmisen elämässä vastaa sitä aikaa luonnossa, jolloin mahlaja puuhun nousee ja saattaa nuoren lehden auringon säteissä puhkeamaan.
Muutamia päiviä myöhemmin rouva de Préal vei Genevièven erääsen kirkkoon hengellistä soitantoa kuulemaan. Siellä oli paljon väkeä, mutta kun urkujen väkevä ääni rupesi kuulumaan, niin Genevièvestä tuntui, niinkuin olisi hän ollut yksin, vaipuneena kun oli sävelten sointuun. Hänen äitinsä puhui hänelle pari kertaa, mutta hän ei sitä huomannut.
Kun kööri rupesi laulamaan, alkoivat kyyneleet hiljakseen vieriä pitkin hänen vaaleita poskiaan. Rouva de Préal kysyi, oliko hän kipeä, mutta hän vastasi vaan päätänsä pudistaen.