Ja kuitenkin hän tunsi kipua. Hänestä tuntui ikäänkuin rintansa olisi halkeamaisillaan, ja kuitenkin hän olisi toivonut tätä ijäti kestävän.
Kun tulivat ulos kirkosta, ojensi lempeän ja sairaan näköinen, köyhä vaimo heille kättään, almua pyytääkseen; kaksi pientä lasta piti häntä hameesta kiinni ja katsoi ohitse astuvia kauniita naisia silmillä, joissa kuvautui surullinen tieto tämän elämän murheista, joka tekee niin kipeätä katsellessakin.
Rouva de Préal loi heihin ankaran silmäyksen: hän ei koskaan antanut almuja kerjäläisille… Geneviève heittäysi vaunuihin istumaan ja puhkesi itkuun. Nämä kyyneleet eivät vuotaneet ihastuksesta eikä sielun suloisesta surusta, kun se ensimäisen kerran aukenee sävelten voimalle. Tuo vastakohta oli tunkeutunut hänen sydämeensä ja häntä surettanut. Hämillään tuosta jäykästä käskystä vaimo jäi vaunuja katsellen seisomaan, eikä enää uskaltanut kääntyä muitten ohitse kulkevien puoleen.
— Nuo kerjäläiset ovat niin kiusallisia, sanoi rouva de Préal, nojaten vaunujen silkkityynyjä vastaan. Kuinka ihana tuo soitanto oli, jota kuulimme!
Mutta Geneviève ei enää soitantoa muistanut; hän ei voinut unhottaa noita rukoilevia, kalpeita kasvoja. Yölläkin hän unessaan näki kerjäläisvaimon nuhtelevat silmät.
Yksi lieve tuota esirippua, joka kätki häneltä elämän todellisuuden, oli kohonnut, ja samassa kun hän kasvoi immeksi, hän jälleen muuttui tuoksi lapseksi, jonka rouva de Préal luuli oivallisella kasvatuksellaan tykkänään muodostaneensa oman mallinsa mukaiseksi.
Hymyilevä, kaunis huhtikuu oli tullut. Parisissa, kuten muuallakin, huhtikuu on lumoava. Puut, joidenka juuria katukivet painavat, pukeutuvat, samoin kuin metsänkin puut, hienoon, viheliäiseen lehteen. Syreenit koristavat harmaita muureja kukkasillaan, ristikkoaitain piirittämät nurmikot vihannoivat, ja kukat akkunoissa puhkeavat. Kevät hymyilee varovaisemmasti, mutta kuitenkin yhtä iloisesti kuin maallakin. Voisipa sitä verrata vankilasta kuuluvaan riemulauluun. Genevièvestä tuntui, ikäänkuin hän nyt vasta ensi kerran olisi sen nähnyt.
Muutamana päivänä rouva de Préal pyysi häntä kanssansa valitsemaan hatun koristeita, erään nuoren kukkaisten tekijän luokse, jota oli hänelle taitavaksi ja suosiota ansaitsevaiseksi kehuttu.
— Minä vien sinua väliin rehellisten ja ahkerain köyhäin tykö, hän lisäsi, että tottuisit heidän kanssansa puhumaan, heitä ymmärtämään ja auttamaan. Se on velvollisuus, ja sinunkin, tyttäreni, on jo aika ruveta sitä harjoittamaan. Paitsi sitä, ei mikään tee meitä kiitollisimmiksi siitä hyvästä, jonka Jumala on meille suonut, kuin niiden näkeminen, joilla ei ole samoja etuja kuin meillä, ja se tuottaa myöskin paljon mielihyvää, jos jossakussa määrässä voimme lievittää kurjuutta, joka meitä kaikkialla kohtaa.
Geneviève kuunteli häntä vaan puolittain, hän kun oli täydessä toimessa luoda eteensä runoelmaa kukkasten tekijän pienestä huoneesta. Ei heidän tarvinnut nousta kahta huonekerrosta ylemmä, ennenkuin jo saapuivat tuohon valoisaan ja raittiisen huoneesen, jonka ovelle oli korttiin kirjoitettu: "Céline Lebeau, kukkasten tekijä."